Weasleyn Welhowitsit

Nonna-Pauliina

Title: Kaunotar ja Hirviö
Author: Outo.
Betareader: Jaruku
Pairing: H/D (+Herm/Ron), viittauksia muihin
Genre: ANGST, slash, romance, drama, tahaton fluff, Hurt/Comfort
Raiting: Hmm. Aluksi R, nousee NC-17 tulevissa osissa loppupuolella.
Warnings: Angstia, paljon. Kahden miehen välistä rakkautta, sivuhahmon sekä lapsen kuolema.
Disclaimer: En ole luonut, en omista vaikka kuinka haluaisinkin. En saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä, kaikki kuuluu J. K. Rowlingille.
Summary: Harryn ja Dracon suhde päättyy, miten he selviävät siitä?
A/N: Ömm. Eletään sodan jälkeistä aikaa, Voldemort on kukistettu ja kuolonsyöjät painuneet unholaan. Ficcini spoilaa erinäisiä kirjoja - ainakin kuudetta kirjaa. Mikä saa Dracon ja Harryn ajautumaan erilleen? Kumpi on lopulta Kaunotar, kumpi Hirviö?

Suuret kiitokset betaajalleni, ilman häntä tämä ficci ei olisi koskaan hioutunut näinkään hyväksi, pitkäksi ja viilatuksi. Hänelle kaikki kunnia, koska ilman hänen vaatimuksiaan, kannustuksiaan, mielipiteitään ja neuvojaan en olisi koskaan kirjoittanut tätä valmiiksi ^^/

Jos meidän tarkoista siivilöistämme huolimatta täällä on virheitä, ilmoittakaa niin korjaamme sitä mukaa ne. Lukuja on tulossa 9. tai 10. (?) + esinäytös ja jälkinäytös, eli prologi ja epilogi Smile

Tarkoittanee kai, että lyhyt tämä ei ole.

Kaunotar ja Hirviö

I have come a long way where I started from
but I'm still not even close to where I'm going
(and now) I can no longer see the shine
that has been lighting up my way
I cannot feel its glowing

The fire in my heart is dying
and the zeal I had is gone

This path that I've chosen's a rocky one
Long, hard and frozen it has become
Each turn that I've taken on the way
has only led me back to Hell
I am dying down growing weaker now
It could seem that I'm doing fine
but I'm broken to little pieces deep inside

Why did I ever choose to go this way
The question I keep asking myself all the time
I guess it was my instinct for self-destruction
that pointed me down this way

The fire in my eyes is dying
and the dream I had is gone

This path that I've chosen's a rocky one
Long, hard and frozen it has become
Each turn that I've taken on the way
has only led me back to Hell
I am dying down growing weaker now
It could seem that I'm doing fine
but I'm broken to little pieces deep inside

- - - Sentenced - Broken - - -

Esinäytös

Dracon asunto
Tiistai-ilta, heinäkuun loppu

Asunnossa oli täysin hiljaista. Vaalean kerman väriset seinät tuntuivat tummuneen kuten tupakansavun värjäämät lähipubin seinät vaikka aikaisemmin ne olivat loistaneet kirkkaina kuin aamuaurinko. Asunnon tunnelma oli kylmä ja lohduton, vaikka se oli vain muutama hetki sitten huokunut hiljaa taustalla porisevaa onnellisuutta. Nyt nurkista huokui lannistunut raivo ja surunsekaisen tuskan henkäykset kulkivat lattianrajassa. Näkymää korosti parvekkeella oleva hahmo, nujerrettuna ja lohduttomana parvekkeen korituolissa istuva mies.

Draco imi savukettaan raivoissaan ja haroi vapisevin käsin hetki sitten täydellisessä järjestyksessä olleita hiuksiaan. Nyt ne olivat vain muisto siitä. Ne olivat sukeutumassa suuriksi takuiksi kun käsien kouristuksenomainen liike sotki niitä hetki hetkeltä lisää.

Hän tuijotti mitäännäkemättömin silmin eteensä yli parvekkeen kaiteen. Kuin koittaen ryhdistäytyä hän suoristi selkänsä ja kirosi raskaasti pienen nyyhkäisyn karatessa huuliltaan.

"Minä EN itke."

Hän ei halunnut itkeä ja yritti niellä palan kurkustaan, saada polttavan tunteen katoamaan. Hän inhosi itkemistä, eikä suostunut myöntämään, että kyynelien aihe olisi sen arvoista.

Hetken hän vielä nojasi parvekkeen kaiteeseen, sammutti savukkeen pieneen eilisen sateen tuomaan lätäkköön leveällä ja suoralla metallisella kaiteella heittäen sen sitten alas. Hän katseli savukkeennatsan putoamista alas kahdeksannesta kerroksesta ja tunsi itsensä juuri siksi miltä se näytti. Hänen olonsa oli kuin savukkeella joka oli sytytetty, jota oli poltettu ahnaasti ja sen jälkeen tumpattu nopeasti ja heitetty pois. Ihan kuin mies joka oli viskannut hänet yli parvekkeenkaiteen, olisi jäänyt kiinni salaa polttamisesta, hävennyt itseään ja viskannut savukkeen menemään. Imenyt kuiviin, katunut ja viskannut yli laidan.

Dracoa tunsi kitkerän maun nousevan suuhunsa.

Ei vain mies, vaan myös hän itse ja kaikki mitä hän näki ja tunsi. Hänestä tuntui kuin että jääkylmä vesi, jolla hänet oli sammutettu, olisi jäätänyt hänen sisintään. Tulipesän sammuttamisesta aiheutuva höyry tuntui kiertyvän hänen päänsä sisään estäen kirkkaan ajattelun.

Hän asteli keittiöön, napsautti kahvinkeittimen pois päältä ja kaatoi tärisevin käsin kahvin pois pannusta. Sen jälkeen hän avasi vesihanan, joka vei kahvin mennessään lavuaarista. Tuskaisan ironinen ilme kasvoillaan hän totesi itsekseen, että kahvi muistutti kaikista niistä kauniista hetkistä, jotka valuivat hänen ulottumattomiinsa. Hänen teki mieli pirstoa tyhjä kahvipannu, ja kuin huomaamattaan hän paiskasi sen voimiensa takaa kohti seinää. Lasisirpaleet lensivät kun pannu hajosi pieniksi siruiksi. Dracosta tuntui kuin se olisi kuvastanut hänen omaa, tarkoin varjeltua sydäntään.

Kaikki oli ohi. Ajatus velloi hänen sisällään, hakkasi ja murjoi hänen sisintään kuin maratonista villiintynyt sydän ja häntä oksetti vielä enemmän. Oma typeryytensä, naiiviutensa, helppoutensa. Hän oli ensimmäistä kertaa suostunut jokseenkin vakavaan suhteeseen, alkanut seurustelemaan. Siinä sivussa hän oli vielä onnistunut rakastumaan ensimmäistä kertaa koko elämässään. Hän haukkui itseään sisäisesti, huusi itselleen että oli tiennyt mitä siitä seuraisi. Nyt hän ei voinut syyttää kuin itseään. Itsesääli sai hänestä otteen ensimmäistä kertaa sitten nuoruuden tuskallisen kasvamisen ja takertui häneen terävillä kynsillään.

Hän käveli olohuoneen läpi jatkaen käytävän kautta makuuhuoneeseen ja rojahti sängylle. Itsesääli sai muistikuvat vellomaan hänen sisällään. Hän toivoi hetken ettei olisi koskaan syntynytkään, toivoi että olisi sittenkin ollut tunnevammainen kuten oli itselleen uskotellut. Tuijottaessaan kattoon Draco toivoi hartaasti, ettei olisi koskaan päästänyt muurejaan alas - että olisi takertunut itseensä, ajanut miehen pois. Nukahdettuaan hänen yönsä täyttyi hiljaisilla itsesyytöksillä, ivallisilla nauruilla jotka kantautuivat huoneen nurkista. Draco käänsi kylkeä ja tunsi lohdullisen raivon ajavan itsesäälin pois. Hän ei ollut vajonnut siihen pahasti aikaisemminkaan, eikä tästä taatusti tulisi ensimmäistä kertaa. Kyllä, hän teki väärin kun aloitti suhteen, mutta hän ei sitä päättänyt. Vika ei siis ollut hänessä.

* * *

Harry käveli pitkin katua kylmyys sisällään ja huomaamatta, minne jalat häntä kuljettivat. Hänen ajatuksensa juoksivat kehää syyllisyyden ja tuskan kulkiessa ajatusten mukana käsi kädessä. Ilma oli yhtä painostava kuin kaikki mitä Harry kantoi harteillaan. Sähköinen ja tiheä ilma enteili ukkosmyrskyn puhkeamista. Myrskyn tulosta kieli myös kuumat ja nihkeän kosteat tuulahdukset jotka sulkivat ihmiset märkään vaippaansa.

Aikansa kuljettuaan Harry huomasi kävelleensä siihen puistoon, missä hän oli aikoinaan viettänyt huomattavasti aikaa pohtien omaa elämäänsä ja taakkojaan. Hän istahti tutuksi tulleelle puistonpenkille kuin unessa. Olo oli samaan aikaan helpottunut, ahdistunut ja syyllinen. Mutta kaiken yli tulvi tuska menetyksestä ja toisenlainen tunne, menetyksenpelko. Kauniit muistot puistosta ja siellä tapahtuneista asioista tuntuivat siltä kuin karkeaa merisuolaa olisi hierottu kaikkiin haavoihin, sekä vanhoihin että tuoreisiin.

Ron Weasley, Harryn kaikkien aikojen parhain ystävä, oli joutunut kokemaan nuorella iällä suuren tragedian, ja Harry oli auttanut tätä viimeiset kaksi vuotta selviytymään elämään takaisin. Oman hairahduksensa vuoksi tosin Harry oli vaarantanut sen kaiken mitä oli saanut aikaan, ja pelkäsi lähes aiheuttaneensa uuden romahduksen. Pieni ääni hänen sisällään huusi, vaikeroi ja kuiskaili: "Milloin rakkaudesta tuli hairahdus?" Harry tunsi olonsa huteraksi, tuntui kuin vellovat tunteet olisivat saaneet hänen sisuskalunsa kääntymään ympäri ja yrittämään juoksemista suusta ulos. Itseinho paisui paisumistaan ajan kuluessa. Harrysta alkoi tuntua siltä, ettei voisi enää koskaan katsoa peiliin.

Kaikki - lähes kaikki - oli ollut hyvin vielä yli kaksi vuotta sitten. Silloin Harry oli seurannut onnellisena ystäviensä puolesta elämää, iloiten heidän vuokseen ja karistaen onton tyhjyyden sisältään. Ron ja Hermione olivat Sodan loputtua päättäneet odottaneensa tarpeeksi rakentaessaan velhomaailmaa uudelleen ja menivät nopeaa tahtia kihloihin ja naimisiin. Heidän hääpäivänsä oli yksi Harryn onnellisimmista muistoista; häät olivat olleet aurinkoiset, kaikkialla oli ollut hymyileviä ja onnellisia ihmisiä sekä paljon naurua. Harry oli ollut Ronin bestman ja keskittynyt rauhoittelemaan Ronia ennen alttarille astelemista. Hermione oli säteillyt kilpaa auringon kanssa, Molly oli itkenyt onnenkyyneliä ja Ginny yrittänyt kalastella Harryn huomiota huolimatta tämän viimeisen kouluvuoden paljastusta; hän kun oli umpihomo. Puolitoista vuotta häiden jälkeen Hermione ja Ron olivat salaliittolaisen elkein kutsuneet Harryn erääseen Viistokujan kahvilaan ja kertoneet kuiskaten että Hermione oli raskaana, odotti poikavauvaa. Harry oli ollut ensimmäinen joka tiesi, ja tulevat vanhemmat olivat pyytäneet häntä lapsen sylikummiksi. Harry oli suostunut empimättä.

Harry oli tukahduttanut onton kaiun sisällään ja vältellyt julkisuutta parhaansa mukaan. Kun hän oli ilmoittanut alkavansa kirjailijaksi ja pyytänyt julkisesti rauhaa työnsä vuoksi, kumma kyllä suurimmat ahdistelut lehtien suunnasta olivat loppuneet kuin seinään. Jäljelle oli jääneet vain arvuuttelut kirjan sisällöstä ja media oli tullut siihen tulokseen että se olisi Harryn omaelämäkerta - ja tietysti se sisältäisi kaikki hänen tuntemuksensa elämän pyörteissä. Aiheena oli kuitenkin jokin aivan muu, eikä Harry ollut uhrannut ajatustakaan sisimpänsä paljastamisesta velhomaailmalle. Hän oli kirjoittanut omassa rauhassaan, tavannut ystäviään ja pitänyt yhteyttä vanhoihin tuttaviin. Lupin oli vieraillut hänen luonaan aina keskiviikkoisin ja neuvonut Harrya kirjaan liittyvien ongelmien kanssa.

Kaikki oli ollut hyvin, lähes täydellisesti, kunnes soitto Pyhän Mungon taikasairaalasta oli muuttanut kaiken. Yksi soitto keskellä yötä jossa hoitaja välitti viestin Ronilta että Harryn pitäisi tulla heti, hätätapaus. Kun hän oli saapunut perille hän oli löytänyt pyjamassaan sairaalan käytävällä värjöttelevän Ronin. Ron oli kertonut että vauva oli kuollut Hermionen taistellessa hengestään. Pitkien piinaavien minuuttien jälkeen Hermione lopulta todettiin kuolleeksi ja Ron luhistui. Harry oli pakottanut itsetuhoisen Ronin luokseen asumaan ja ollut tämän tukena kun Ron oli yrittänyt selvitä lukuisista takapakeista huolimatta.

Nyt kaikki oli vihdoin ollut hyvin, Ron oli jo lähes oma entinen itsensä - joskaan ei selvinnyt Hermionen mainitsemisesta ilman kyyneliä. Sitten Harry oli tavannut Dracon, ollut hetken lähes taivaassa. Hän oli löytänyt sen asian, joka täytti sen kalvavan onttouden hänen sisällään. Hän ei ollut uskaltanut mainita Ronille asiasta, vaan oli tapaillut Dracoa salaa silloin tällöin. Draco oli muuttunut hyvin paljon, lähes ainoastaan parempaan suuntaan eikä siitä kouluvuosien ylimielisyydestä ollut jäljellä muuta kuin muistot. Draco oli avautunut Harrylle ja jakanut joitain kipeitä lapsuusmuistoja hänen kanssaan, ja Harry oli kertonut Siriuksen menettämisestä. Siitä, kuinka hän oli syyttänyt itseään ja lopulta kostanut Bellatrixille.

Nyt hän oli kuitenkin käynyt päättämässä sen suhteen joka oli vihdoin saanut hänet tuntemaan itsensä niin eläväksi, että oli jo luullut kaiken olevan kohtaloa. Sitten Ron oli löytänyt Dracon raapustaman viestin jossa tämä pyysi Harrya luokseen seuraavana tiistaina. Ron oli valahtanut kalpeammaksi kuin pitkään aikaan ja raivonnut Harrylle luottamuksen pettämisestä, kaikesta muusta mistä ikinä vain voida saattoi, ja Harry oli keksinyt hätävalheen jossa oli selittänyt Dracon olleen vain yhdenyönjuttu, humalainen tapahtuma jonka Harry halusi unohtaa. Ron nieli koko jutun ja seuraavaksi Harry olikin sanonut lähtevänsä kävelylle. Nyt Harry oli siinä, istui puiston vihreäksi maalatulla puupenkillä ja tunsi ensimmäisten sadepisaroiden tipahtelevan niskaansa. Karvaat, liekkien lailla poskia nuolevat, polttavat kyyneleet valuivat sateen seassa hänen poskiaan pitkin kohti leukaa. Hän nosti kasvonsa sateen huuhdeltaviksi toivoen sen huuhtelevan mukanaan tuskan, syyllisyyden ja yksinäisyyden.

Hän oli ajanut sen kaikkein kauneimman asian pois elämästään. Satuttanut ihmistä, jota rakasti niin väkevästi. Ruusunpunaiset lasit murskaantuivat todellisuuden iskiessä päin kasvoja ja hetken hänen sisällään kiehui avuton raivo. Hän antoi sateen huuhtoa vuolaita kyyneliä pois.

"Miksi?!"

Draco piti häntä varmasti hirviönä. Tämä ei ollut antanut Harrylle tilaisuutta selittää miksi oli halunnut lopettaa - ei, hän ei ollut halunnut lopettaa. Hänen oli ollut pakko.

Hetken Harry tunsi itseinhon vellovan sisällään. Hän tunsi oksennuksen polttavan kurkkuaan ja pian hän antoi ylen. Oksennuksen mukana katosi itseinho, ja viha ympäröivää maailmaa kohtaan kasvoi taas entisiin mittoihinsa. Sillä hän oli tähän asti selvinnyt ja aikoi hyödyntää vihaa nytkin. Se turrutti muut tunteet ja antoi voimaa jatkaa.

Luku 1

Ronin ja Harryn asunto
Sunnuntaiaamu, vajaa kaksi viikkoa eron jälkeen
Elokuun puoliväli
Kello 09.00 am

Harryn valmistaman aamiaisen herkulliset tuoksut leijailivat juuri heräilevän Ronin uniseen nenään, ja hän heitti hymyillen peiton päältään. Kahvin ja pekonin huumaavat tuoksut leijuivat avoimen makuuhuoneen oven luota. Ron veti aamutakin päälleen laittaen tohvelit ohimennen jalkaansa ennen kuin suunnisti keittiöön.

Keittiössä Harry hyräili jästiradiosta kuuluvaa energistä pop-kappaletta ja kattoi pöytään oranssit lautaset sekä vihreät mukit ja mehulasit. Keittiö kylpi kultaisessa aamuauringossa ja se oli kuin jonkin jästien sisustuslehden sivuilta repäisty kuva; perinteinen pekoniaamiainen, appelsiinimehua kannussa, keltaista, oranssia ja vihreää pursuava idyllinen keittiö sekä essu päällä touhuava komea nuori mies.

Harry huomasi ovensuussa haukottelevan Ronin ja lauloi musiikin mukana tälle pirteästi kantaessaan voileipätarvikkeita pöytään.

"Good morning sunshine - the world waits for you and your laugh..." Harry jatkoi laulun ja hyräilyn säestämää kattamista.

"Huomenta vain itsellesi... Ihanaa, pekonia ja kahvia, olet oikea kodinhengetär!" Ron jatkoi haukotellen. Hän istahti pöytään ja kaatoi itselleen kahvia mukiin ja lisäsi siihen roimasti sokeria ja maitoa. Harry hyöri vielä hetken kattaen pöytää ja istui hänkin alas kaatamaan itselleen kahvia.

"Kuinka aikaisin olet jo herännyt kokkaamaan? Eihän kello ole vasta kuin vähän yli yhdeksän", Ron kysyi ja alkoi levittää marmeladia paahtoleivälleen.

"Heräsin jo kahdeksalta enkä saanut unta joten ajattelin alkaa valmistamaan aamiaista. Ja minulle tuli kahvinhimo", Harry virnisti ja otti lautaselleen pekonia ja paistettuja kananmunia. Harryn kahvinhimo oli heidän pitkäaikainen leikinaiheensa, eikä Harry päässyt käyntiin aamuisin ilman puolta pannullista kahvia.

"Sinä nyt ottaisit autiolle saarellekin mukaasi vain kahvia, senkin kahviholisti!" Ron nauroi ja täytti itsekin lautasensa. He jatkoivat syömistä rupatellen. Kaikki oli jokseenkin täydellistä, Ron ajatteli. Hän ei ollut itkenyt moneen viikkoon, ja oli kaikin puolin kunnossa. Silti häntä kaihersi syvältä aina, kun Harry antoi pirteän ilmeensä valua pois, luullen ettei Ron huomannut.

Hän ei ymmärtänyt mikä hänen ystäväänsä vaivasi. Oli hän usein aikaisemminkin nähnyt tuon saman piilotetun uupumuksen, muttei aiemmin ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Hänen oma surunsa oli vienyt kaiken huomiokyvyn, mutta tullessaan pikkuhiljaa kuntoon hän oli luullut kuvitelleensa sen. Sitten, heidän riitansa jälkeisellä viikolla se oli palannut. Harry tuntui välillä suorastaan lamaantuneen uupuneelta ja jokin selvästi kaihersi hänen mieltään. Harry kuitenkin peitti sen parhaansa mukaan ja Ron tiesi kokemuksesta, että hänen ystävänsä puhuisi kun olisi siihen valmis. Siksi hän jätti lausumattomat kysymykset omaan arvoonsa eikä alkanut virittämään keskustelua Harryn huolista.

Harry kohotti katseensa eilisen lehdestä ja katseli Ronia kummastuneena.

"Mikä sinun on? Näytät siltä kuin yrittäisit niellä elävää sammakkoa", Harry kysyi ja katseli Ronia huolestuneena.

"Ei minun mikään ole, kuvittelet vain. Liika kahvi on vihdoin vaurioittanut aivojasi", Ron naurahti kuulostaen normaalilta yrittäen samalla näyttää huolettomalta. Hänen olisi pakko puhua Harrylle ennemmin tai myöhemmin. Hänen olisi kerrottava että hän aikoi vihdoin alkaa rakentamaan omaa elämäänsä, kenties etsimään asuntoa. Ja hänen olisi pakko patistaa Harry jatkamaan omaansa. Ronista tosin tuntui erittäin epävarmalta ja häntä suorastaan kauhistutti alkaa vihdoin elämään oikeaa elämää piileskelyn sijasta. Se tuntui jotenkin... yksinäiseltä.

Harry jatkoi kahvin hörppimistä ja jatkoi aamupalansa syöntiä tutkaillen samalla lauantain Päivän Profeettaa. Ron otti Harrysta esimerkkiä ja jatkoi itsekin syömistä. Kun he olivat syöneet, he keräsivät astiat ja kantoivat ne tiskipöydälle. Kun ruokapöytä oli siivottu, he alkoivat tiskata Harryn pestessä ja Ronin kuivatessa astioita. Tiskaamisen jälkeen Harry meni olohuoneeseen ja laittoi musiikkia soimaan.

"Tiedätkö, Harry?" Ron aloitti hermostuneesti seisahtaessaan oviaukkoon.

"Haluaisin käydä tänään kotona." Harry hätkähti; Ron oli käynyt kotonaan vain kahdesti näiden kahden vuoden aikana, ja silloinkin vain kun Harry oli pakottanut hänet.

"Mutta... Ron! Sehän on aivan mahtavaa!" Harry hymyili leveästi. Ron hymyili hämillään.

"Niin... Alkaa olla jo ikävä Kotikoloa, kun en ole siellä ikuisuuksiin ole käynyt. Ja Fred ja George tulevat tänään kotiin." Harryn leuka loksahti.

* * *

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Olen alkanut vihdoin pitämään heihin yhteyttä. He lupasivat esitellä minulle uuden keksintönsä, sellainen vempain jolla ohjataan pientä luutaa, mutta aina kun se menee jonkun lähelle, se ruiskauttaa pahanhajuista lientä vartensa päästä! Ja sitten se..." Ron jatkoi innostunutta selostustaan. Harryn kurkkua kuristi, Ron oli jo oma itsensä, hieman epävarma mutta oma itsensä silti. Hänen hiertymillä oleva ja halkeillut sydämensä hypähti ilosta. Ron ei ollut aikoihin innostunut mistään ja nyt Ron selitti hänelle kaksosten keksinnöstä kuin Arthur Weasley puhelimista tai töpseleistä.

"Haluatko että tulen mukaan? Tosin minun pitäisi kyllä jatkaa jo kirjoittamista, mutta voinhan silti lähteä..."

"Ei sinun tarvitse, enköhän minä osaa Kotikoloon vaikka silmät ummessa ja viikon ryyppyputki takana!" Ron nauroi ja näytti pirteältä kuin päivänkakkara auringossa.

"Näytät piristyneen, kuomaseni", Harry virkkoi tutkailtuaan Ronin innostuneina hymyileviä kasvoja.

"Olen piristynyt. Tajusin yöllä kieriskellessäni, että minä vain ryven itsesäälissä. Mitähän Hermione sanoisi jos näkisi minun vain loikoilevan täällä ja aiheuttaessani äidille lisää ryppyjä ja harmaita hiuksia? Hän pitäisi minulle kauhean saarnan lähimmäisten tärkeydestä. Sitä paitsi minulla on kauhea ikävä äidin leipomaa omenapiirasta... Vaikka hän onkin sitä sinun mukanasi lähettänyt, mutta se on parhaimmillaan tuoreena..." Ron jatkoi uneksien. Harry oli äimistynyt Ronissa tapahtuneen muutoksen vuoksi, eikä kurkkua kuristava tunne kadonnut. Harry oli niin onnellinen nähdessään Ronin muistelemassa äitinsä leipomaa omenapiirasta silmät loistaen. Ne olivat saaneet takaisin sen innostuneen pilkkeen, mikä niistä oli kadonnut Hermionen kuoleman myötä. Muutos oli niin äkkinäinen, ettei Harry oikein tiennyt miten reagoida.

"Menehän sitten, ja kerro Mollylle ja kaksosille terveisiä. Ja isällesi myös", Harry sanoi ja nousi sohvalta. Ron läksi pukemaan päälleen jotain muutakin kuin pyjaman, ja Harry käveli olohuoneen nurkassa olevan pöydän ääreen jolla oli punainen kannettava tietokone. Kun Ron oli muuttanut Harryn luokse, tämä ei ollut edes jaksanut äimistellä jästikeksintöä eikä sen vieressä olevaa lasertulostinta. Kuitenkin, kolme viikkoa sitten Ron oli yhtäkkiä Harryn kirjoittaessa tullut kysymään, mihin sitä käytettiin ja miten se toimi. Harry oli ollut mielissään ja selostanut Ronille juurta jaksaen koneen toimintoja. Ron oli ollut utelias, mutta innostuneisuutta hänestä ei ollut löytynyt läheskään niin paljoa kuin nyt.

Ron palasi huoneestaan ja huikkasi Harrylle olohuoneen ovelta lähtevänsä. Harryn kysyessä milloin tämä palaisi, Ron oli vain kohauttanut olkiaan ja sanonut tulevansa viimeistään illalla. Ron lähti ja Harry aikoi jatkaa kirjoittamista, mutta vihdoin ollessaan yksin Harryn mieleen tunkeutui taas kuva ilkikurisesta hymystä ja tuikkivista harmaista silmistä. Dracon tuoksun muisto sai Harryn halaamaan itseään, yrittämään käpertyä kokoon ja kadota. Kaksi pitkää viikkoa oli kulunut siitä, kun hän oli mennyt Dracon asunnolle ja poistunut Dracon huutaessa häntä häipymään asunnostaan ja elämästään. Harry olisi vain halunnut palata tämän luo ja kertoa kaiken, selittää syyt. Kylmä muuri joka Dracon ympärille oli palannut oli kuitenkin estänyt häntä. Kaikista eniten Harrya oli satuttanut se kylmä, kuollut katse jonka Draco oli luonut häneen ennen kuin ovi oli sulkeutunut heidän välillään.

Harrysta tuntui kuin jokin elävä olisi kiemurrellut hänen sisällään ja yrittäisi nyt tulla ulos hänen ruokatorveaan pitkin. Ei mennyt kauaa, kun hän oli taas polvillaan vessanpöntön vieressä kakoen aamiaistaan ulos. Kun kaikki oli tullut, hän vajosi istumaan selkä seinää vasten. Hän antoi kyyneleiden tulla.

* * *

Noustuaan kylpyhuoneen kylmältä lattialta Harry veti ammetta peittävän suihkuverhon sivuun ja väänsi kuumavesihanan täysille. Hanasta tulviva vesi oli nopeasti peittänyt ammeen pohjan ja vedenpinnan alkaessa verkalleen nousta Harry riisui vaatteensa ja astui ammeeseen. Veden polttaessa varpaita hän aukaisi myös kylmävesihanan ja istuutui ammeen pohjalle vetäen jalat koukkuun rintaansa vasten. Edelleen lähes polttavan kuuma vesi ympäröi häntä kun hän väänsi hanat kiinni. Nojaten päätään ammeen reunaan hän suoristi vartaloaan sen verran mitä mahtui sulkien sitten silmänsä. Yrittäen tyhjentää mielensä Harry antoi lihastensa rentoutua veden lämmittäessä hetki sitten kylmästä värissyttä kehoa. Harry loikoi kylvyssä kunnes vesi oli jo viilentynyt, nousi ylös otettuaan tulpan ammeesta ja aukaisi suihkun.

Peseydyttyään Harry astui ulos ammeesta ja kuivasi itsensä. Hän asteli ulos vesihöyryn koristelemasta kylpyhuoneesta, kävi pukeutumassa mustiin reisitaskuhousuihin ja rohkelikonpunaiseen t-paitaan. Hän otti taikasauvansa ja tunki sen taskuunsa avaimien, lompakon ja kännykän seuratessa perässä. Aukaistuaan ulko-oven ja lukittuaan sen perässään hän antoi auringon hyväillä kasvojaan. Hetken paikoillaan seistyään Harry lähti kävelemään katua pitkin määränpäänään keskusta. Neljän kilometrin kävelyn luulisi selvittävän ajatuksia, Harry mietti itsekseen jatkaessaan pihatieltä jalkakäytävälle.

Hetken asteltuaan Harry huomasi unohtaneensa aurinkolasit ja pyörsi samantien hakemaan niitä. Liika auringonpaiste aiheutti hänelle aina ilkeän migreenikohtauksen ja palattuaan asunnosta hän työnsi aurinkolasit nenälleen. Piilolinssit olivat mainio keksintö ellei halunnut törsätä vahvuuksilla pilattuihin aurinkolaseihin.

Päivä oli niin lämmin ja aurinkoinen, ettei Harry voinut olla nautimatta olostaan. Hänen mielensä piristyi hieman ja askeleet tuntuivat pitkästä aikaa edes hieman kevyemmiltä. Hän aikoi Viistokujalla sijaitsevan kahvilan terassille nauttimaan jääkahvista. Hänen oli pikkuhiljaa pakko lähteä ulos koska pelkäsi tukehtuvansa jos märehtisi vielä hiemankin sisätiloissa.

Pian hän kuitenkin huomasi mustien pitkien housujen olleen väärä vaihtoehto auringon lämmittäessä liiankin tehokkaasti. Hän viittoi bussin pysähtymään, astui sisälle viileään autoon ja maksoi matkansa. Joutuessaan metsästämään vapaata istumapaikkaa hän huomasi muidenkin tehneen sen viisaan johtopäätöksen, että viileässä bussissa oli mukavampaa matkustaa kuin tarpoa hiostavassa helteessä. Etsiessään istumapaikkaa hän huomasi yksin istuvan Nevillen ja asteli tämän viereen.

"Hei, Neville. Saanko istuutua tähän?" Hän kysyi. Hän ei ollut tavannut Nevilleä eikä ollut tunnistaa tätä enää. Tämä oli laihtunut ja huomattavasti lihaksikkaampi kuin ennen. Tämä ei näyttänyt enää niinkään pehmeältä koulupojalta, vaan suurelta nallekarhulta.

"Harry! Ei ollakaan aikoihin nähty. Istu vain. Mitä sinulle kuuluu tätä nykyä?" Nevillen kasvot loistivat innostuksesta.

"Mitäpä tässä, kustantajani hönkii niskaan ja kyselee milloin aion taas julkaista jotain. Oletko vielä ministeriössä töissä?"

"Siellähän minä. Sain ylennyksen viime vuonna. Minne olet matkalla?"

"Viistokujalle. Ajattelin juoda jääkahvin terassilla ja lukea uusimman Päivän Profeetan. Sitä kun on vaikea tilata jästialueilla..." Harry naurahti. Hetken hän tunsi olonsa jo normaaliksi, mutta Nevillen huomautus toi hänet taas maankamaralle.

"Olet laihtunut hirveästi. Oletko sairastellut lähiaikoina?" Neville kysyi tutkien Harryn kuihtunutta olemusta.

"Olin vatsataudissa parisen viikkoa sitten ja vatsa ei vieläkään oikein pidä ruoasta, tulee kipeäksi aina kun syön vähänkin liikaa. Mutta oletko sinä mennyt kihloihin?" Harry vaihoi aihetta heti huomatessaan Nevillen vasemmassa nimettömässä kimaltelevan kultaisen renkaan. Neville unohti huolehtimisen heti ja alkoi innoissaan selostaa kuinka oli kosinut morsiantaan, Puuskupuhin Hannah Abbottia edellisellä viikolla. Lyhyt matka kului entistäkin nopeammin ja Harry pyysi Nevillen kanssaan kahville pysäkkinsä lähestyessä. Neville innostui ajatuksesta ja he jäivät Vuotavan noidankattilan vieressä olevalla pysäkillä bussista pois.

Astellessaan Viistokujalla he kulkivat huispausliikkeen ohi ja alkoivat hymyillen muistella kouluaikojaan ja huispausjoukkueiden kokoonpanoja.

* * *

Dracon parveke
Tiistai, tasan kaksi viikkoa eron jälkeen
Noin kello 9.00 pm

Draco poltti savuketta istuen parvekkeella olevalla tuolilla lepuuttaen särkeviä jalkojaan. Kello oli jo yli puolenyön, eikä hän väsymyksestään huolimatta saanut unta. Savukkeen tulipää rätisi kun hän imi siitä henkoset. Se oli jo kolmas savuke kymmenen minuutin sisällä ja Draco tumppasi sen väsyneenä. Hän ei muistanut tupakoineensa milloinkaan näin paljon.

Kuluneet kaksi viikkoa olivat menneet kuin sumussa. Draco kieltäytyi miettimästä syytä huonoon oloonsa. Hän oli ottanut ensin päivän vapaata töistä selvitelläkseen ajatuksiaan, rakentaakseen muuriaan tiiviimmäksi ettei se murtuisi hänen ystävänsä ja pomonsa, Jaredin katseen alla. Hän oli palannut töihin, tehnyt puolitoista viikkoa kaksinkertaista vuoroa suositussa yökerho Hopeassa ja lopulta Jared oli pakottanut hänet ottamaan lomaa kun hän pyörtyi erään vilkkaan illan kesken baaritiskin taakse. Kun hän oli pyörinyt seuraavana päivänä ilman tekemistä ympäri asuntoaan hän oli keksinyt vanhan viinavarastonsa. Hän oli siltä istumalta alkanut tyhjentämään hyvin varustettua baarikaappiaan. Siinä oli mennyt kolme päivää, kunnes hän oli herännyt sinä aamuna ja katsellut ympärilleen. Itseinho otti hänestä kiinni - hän oli säälittävä, yksin ryyppäävä velho. Näkymä oli saattanut hänet erittäin epätavanomaisen vimman valtaan ja lopulta hän löysi itsensä tekemästä jotain, mitä ei olisi uskonut kuuna päivänä tekevänsä. Ainakaan vapaaehtoisesti.

Hän oli noussut sängyltä ja kulkenut keittiöön missä oli odottanut kauhea kaaos; pulloja ja ruokatarvikkeita sikin sokin lattiaa myöten. Pää kivistäen hän oli keittänyt kahvia ja juonut sen parvekkeella poltellen savuketta. Hän oli palannut sisään, käynyt suihkussa ja kuivattuaan itsensä etsinyt komeron jossa tiesi joskus tupaantuliaislahjaksi saamiensa siivoustarvikkeidensa sijaitsevan ja kiskonut ne esiin. Jästinaapuri oli vihdoin osoittautunut hyödylliseksi.

Siitä oli alkanut vimmainen siivous ja puunaus, mitä Draco ei ollut eläissään harrastanut. Aina kun hän oli siivonnut, hän oli tehnyt sen taikakeinoin ja silloinkin yrittänyt päästä mahdollisimman vähällä vaivalla. Draco oli aloittanut keittiöstä ja sen jälkeen puunannut sekä tuulettanut karmealle haisseen ja näyttäneen olohuoneen. Kun hän oli saanut kaiken siivottua kello oli ollut jo seitsemän illalla. Hän oli ollut väsynyt kuin tiskirätti ja raahautunut kuumaan kylpyyn mikä sai hänen hiertymillä olevat kätensä kirvelemään. Hänen päätään särki kaikkien pesuaineiden huurujen hengittäminen ja väsymys vyöryi hänen ylitseen suurella voimalla kun hän muisteli pesuaineiden etikettien tihrustamista käyttötarkoituksen löytymisen toivossa.

Kylvystä tultuaan hän oli syönyt ja alkanut kiillottamaan kattohuoneiston valaisimia, lipastojen ja kaappien metallisia vetimiä ja hän oli kiillottanut myös kylpyhuoneen messinkiset pyyhekoukut. Nyt kun hän vihdoin oli saanut urakan päätökseen, hän oli lysähtänyt parvekkeelle eikä aikonut liikahtaakaan pitkään aikaan.

Paikallaan istumisessa oli vain yksi huono puoli; jäi aikaa ajattelemiseen ja tapahtumien vatvomiseen. Hänen mielensä oli solmulla kuin kissa kylmässä vedessä, eikä hän saanut enää mihinkään selkoa. Tunteet olivat vain yhtä sekamelskaa, joskin raivo oli jo palanut loppuun. Se ei ollut hänen kannaltaan kuitenkaan hyvä asia, koska jätetyksi tulemisen mukanaan tuoma tuska valtasi hänet. Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja orvoksi, että hänen teki mieli käpertyä kasaan ja kutistua kunnes häntä ei olisi enää ollut. Vaikka hän kuinka yritti lakata välittämästä, hänen tunteensa saivat hänet kaipaamaan Harrya koko olemuksensa voimalla. Hän toivoi vain että Harry olisi ollut pitelemässä häntä, suutelemassa kyyneleet pois. Hän ei voinut enää kieltää itseltään, että kaipasi Harrya, mutta hän ei voinut myöskään olla tuntematta tuskaa sen takia että Harry oli jättänyt hänet noin vain. Tämä ei ollut edes kertonut hänelle syytä, mutta eipä hän olisi niitä jäänyt kuuntelemaankaan. Harry oli vain marssinut hänen luokseen ja ilmoittanut etteivät he voisi enää nähdä toisiaan. Draco oli ollut kuin puulla päähän lyöty, kunnes viesti oli mennyt tajuntaan. Draco ravisteli päätään ja kirosi itseään. Hän ei enää välittänyt Harrysta, sillä selvä. Hän vihasi Harrya. Hän halusi unohtaa miehen. Se tuntui kuitenkin niin vieraalta ajatukselta, että ironinen hymy nousi hänen huulilleen. Hän oli hyvä valehtelemaan muille, mutta äärimmäisen huono valehtelemaan itselleen. Pudistellen päätään uudelleen hän yritti karistaa ajatuksiaan, mutta ne vaeltelivat omia polkujaan. Mikään ei sillä hetkellä tuntunut olevan hallinnassa, eikä Draco tuntenut oloaan kovinkaan turvalliseksi. Hän vihasi Harrya koko olemuksellaan, vihasi tätä koska ei osannut olla rakastamatta. Harry oli tehnyt hänestä heikon; siinä oli tarpeeksi syytä vihata miestä koko loppuelämänsä ajan. Ja siihen vihaan verrattuna nuoruusajan kärhämät olivat pientä nahistelua.

He olivat tavanneet eräänä Dracon vapaailtana Viistokujan kahvilassa. Hän oli päätynyt juttusille Harryn kanssa ja vanhat ennakkoluulot olivat pikkuhiljaa karisseet lopullisesti pois. He olivat molemmat kasvaneet aikuisiksi, ja Sodan tapahtumat olivat muuttaneet kumpaakin suunnattomasti. Kun Draco oli hylännyt perheensä ja pimeän puolen Sodan alkaessa, hän oli alkanut toimia tiedät-kai-ketä vastaan ja auttanut monien kouluaikaisten ystäviensä kiinniottamisessa. Hänen maineensa oli puhdistettu lopullisesti, kun hän oli antanut auroreille ilmi oman isänsä olinpaikan tämän päästyä Azkabanista. Ne olivat olleet erittäin hankalia ja vaikeita aikoja. Lähes kukaan ei ollut uskonut hänen muutokseensa, osa ei edes sen jälkeen kun aurorit olivat napanneet hänen isänsä. Hän oli päässyt omista ennakkoluuloistaan jästejä ja jästisyntyisiä vastaan, mikä oli suuresti Dumbledoren ansiota. Vaikka kuvitella saattoi muuta, tosiasia oli että Dumbledore oli ottanut hänet suojeluunsa heti kun tieto hänen kääntymisestään Sodan alkaessa oli levinnyt. Dumbledore oli nähnyt hänessä jotain sellaista minkä olemassaoloa hän itsekään ei ollut tiennyt. Dumbledore oli jopa itse henkilökohtaisesti järjestänyt hänelle suojelun kuolonsyöjiä vastaan kun hän itse oli ollut niin loppuun palanut pelosta. Ennakkoluuloja hänellä toki oli vielä, mutta hän ei enää niinkään vihannut ja halveksinut heitä - hän lähinnä oudoksui jästejä koska ei koskaan onnistunut täysin ymmärtämään heitä. Hänen käsityksensä Harrysta olivat muuttuneet melkein heti kättelyssä; hän oli kuvitellut Harryn ylimieliseksi, luullut Harryn menestyksen kihonneen tälle päähän.

He olivat alkaneet tapailemaan molempien tiedostettua sen sähköisen jännitteen heidän välillään. He olivat huomanneet jo viimeisen kouluvuoden aikana, että vihan jännite oli muuttunut, mutta kumpikaan ei ollut myöntänyt itselleen sitä. Varsinkaan sitä, ettei se ollut suinkaan muuttunut negatiivisempaan suuntaan.

Hän ei ollut syttynyt kenenkään kosketuksesta niin kuin Harryn, eikä yhdenkään aikaisemman ihmisen katse ollut saanut häntä tuntemaan itseään yhtä ainutlaatuiseksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun Draco oli sallinut itsensä ryhtyvän suhteeseen, alkaa seurustelemaan. Aikaisemmat suhteilut olivat päättyneet aina lyhyeen, eikä hän koskaan aikaisemmin ollut voinut sanoa seurustelevansa. Hänen tunteensa olivat salavaivihkaa syventyneet, ja ennen kuin hän huomasikaan hän oli kolmen kuukauden tapailun ja seurustelun jälkeen huomannut rakastuneensa Harryyn. Hän oli ensin säikähtänyt tunnetta, mutta sitten oli oppinut iloitsemaan siitä. Koska hän ei kuitenkaan tuntenut itseään tarpeeksi varmaksi paljastaakseen kenellekään niin haavoittuvaa kohtaa itsessään, hän oli jättänyt tunteidensa tunnustamisen. Ensimmäistä kertaa hänen uskaltamisensa ei ollut riittänyt jossain niin merkittävässä asiassa, mutta hän oli osoittanut tunteensa katseissaan, teoissaan, eleissään. Hän oli toivonut salaa toisen huomaavan. Se ei ilmeisestikään kuitenkaan riittänyt, ja nyt hän istui parvekkeellaan vatvoen tapahtuneita. Hän kirosi rakastumisen sumentamaa mieltään. Kun hän oli rakastunut hänestä oli tullut vain samanlainen, vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa seikkaillut ihminen joka oli lopulta tipahtanut liian korkealta - kuten hänen äitinsä kun tämä oli rakastunut Luciukseen. Draco oli aikanaan kuullut suljettujen ovien takaa äitinsä kiroavan elämäänsä. Kun he olivat olleet naimisissa ja hän oli odottanut Dracoa, Lucius oli päättänyt heidän suhteensa ja ilmoittanut tiukasti, että se tulisi olemaan siitä edespäin vain kulissia. Ja hänen äitinsä oli ollut pakko suostua Luciuksen uhatessa ettei tämä antaisi Narcissan tulla lähellekään lasta kun lapsi olisi syntynyt. Hänen vapautumisensa Harryn seurassa sai hänet vain muistamaan äitinsä varoitukset rakkauden kiroista.

Vaikka kuinka hän oli yrittänyt välttää sitä, muistot tulvivat mieleen - muistot Harryn suudelmien ansiosta turvonneista huulista, kuumasta katseesta ja raikuvasta naurusta Dracon möläytettyä sammakon jos toisenkin suustaan. Ne pienet onnelliset ja vapautuneet hetket joita he olivat hänen asunnollaan viettäneet, tuntuivat nyt niin kaukaisilta ja silti hänestä tuntui samaan aikaan kuin se kaikki olisi tapahtunut vasta edellisenä päivänä. Muistojen vuon tulviessa hänen mieleensä tunkeutui juuri se asia, mitä hän ei olisi halunnut muistaa. Se kaikki piirtyi hänen mieleensä kuin se tapahtuisi parhaillaan, ja silmät kyyneltyivät tapahtumien pyöriessä hänen mielessään kuin rikkinäinen vinyylilevy. Hän kirosi raskaasti mutta hiljaa, lannistuneesti. Hän pyyhki raivokkain elein kirveltäviä kyyneliä kasvoiltaan. Hän inhosi itkemistä, oli aina inhonnut.

Draco oli keittämässä kahvia, juuri sitä kahvilajia, josta tiesi Harryn erityisesti pitävän. Olohuoneessa sijaitsevista jästistereoista tulvi basson kyllästämää musiikkia ja Dracon vaaleiden farkkujen verhoama takapuoli liikkui musiikin tahdissa. Kun hän oli laittanut kahvinkeittimen päälle, hän jatkoi tanssahdellen kulkuaan olohuoneeseen. Hän rakasti musiikkia ja musiikin sanottiin rakastavan hänen kehoaan.

Kun Harry oli soittanut pikaisesti ja ilmoittanut tulevansa käymään, Dracon oli vallannut lapsenomainen innostus. Leveä hymy valaisi hänen kasvojaan kun hän tanssahteli olohuoneen läpi parvekkeen lasiovelle. Kun hän aukaisi oven ja kohtasi ilta-auringon hänen asuntonsa oveen koputettiin vaisusti.Tavoistaan poiketen Draco ei voinut hillitä lapsenomaista intoaan, vaan näytti avoimesti mitä tunsi.

Dracon rientäessä tanssivin askelin avaamaan ovea hymy vain leveni kun hän näki Harryn seisomassa oven takana. Draco otti taikasauvan takataskustaan ja sohaisi sillä olohuoneen suuntaan jolloin musiikin pauhu hiljeni jääden soimaan hiljaa taustalla. Draco laittoi taikasauvan takaisin takataskustaan törröttämään ja veti Harryn sisälle asuntoon, mutta Dracon hymy kuitenkin hyytyi nopeasti. Hän kiinnitti vasta nyt huomiota Harryn ilmeeseen; se oli pahoitteleva, katuvan huolestunut ja niin tuskaisa, että Dracon selkää pitkin kulkivat jääkylmät väreet. Jokin esti Dracoa halaamasta Harrya ja Harry käveli keittiöön lysähtäen istumaan keittiönpöydän ääreen. Draco seurasi perässä ja istuutui Harrya vastapäätä. Harryn olemus oli lannistettu, kuin lopullisesti nujerretun ihmisen kuva.

"Mikä on vialla, Harry?" Draco kysyi huolestumisen rytistäessä hänen kulmakarvojaan. Vihreät silmät näyttivät tummilta niin kuin sadetta enteilevät pilvet. Katse oli kuitenkin jollain tavalla verhoutunut, mikä sai Dracon sisällä kiertelevän jännityksen voimistumaan. Harry veti syvään henkeä, kuin valmistautuen johonkin

"Meidän täytyy puhua... Tai itse asiassa minun pitää." Harryn ääni oli pahaa enteilevän hiljainen. Jos Dracon selkää pitkin olikin äskettäin menneet kylmät väreet, niin nyt hänestä tuntui kuin joku olisi kaatanut hänen violetin t-paitansa kauluksesta kylmää vettä.

"Me emme voi tavata enää." Huoneeseen laskeutui samantien epäuskoinen hiljaisuus, ja kesti vain hetken kun sanat tunkeutuivat Dracon tajuntaan koko voimallaan. Draco nosti muurinsa ympärilleen antaen menneisyydestä liiankin tutun kylmän naamion nousta kasvoilleen. Juuri kun Harry oli avaamassa suunsa, hän nousi ylös.

"Tässäkö se sitten oli? Meillä ei sitten taida olla muuta puhuttavaa." Harry nousi ylös myös yrittäen puhua ja ottaen askeleen Dracon suuntaan, mutta pysähtyi kuin seinään Dracon viitatessa tätä poistumaan.

"Lähde."

"Draco, kuuntele..." Harry oli vielä yrittänyt saaden vihdoinkin puheenvuoron, mutta hän ei ollut jäänyt odottamaan.

"ULOS!" Draco karjaisi lähtien kävelemään Harrya kohti aikeissaan heittää tämän vaikka omakätisesti ulos. Kuin sumussa hän muisti Harryn lysähtäneen olemuksen tämän kääntyessä ympäri hänen edellään. Hän seurasi Harrya eteiseen luoden tähän viimeisen katseen kun tämä vielä kääntyi porraskäytävässä yrittäen saada sanotuksi jotain. Hän ei ollut halunnut kuulla tyhjiä sanoja, vaan loi kylmenneen katseensa miehen silmiin viimeisen kerran. Hänestä tuntui kuin hän olisi jäätynyt - kuin kaikki olisi kuollut hänen sisällään.

"Hyvästi." Draco läimäytti oven kiinni juuri, kun Harry oli aloittanut lauseensa eikä näin ollen kuullut sanaakaan tämän puheesta. Hän nojasi selkänsä oveen ja valui lattialle. Hän oli sekaisin, ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, mutta hetken kuluttua hän nousi ylös astellen mitäännäkemättömin silmin parvekkeelle.

"Mikä idiootti! Olisit muistanut äitisi, pitänyt muurisi. Voi paska. Paska, paska, paska. Idiootti!" Hänen äänensä oli särkynyt eikä hän voinut lakata vapisemasta. Kiroten hiljaa itsekseen hän lysähti istumaan. Hänellä oli ollut yksi ainoa heikkous ja nyt siihen oli isketty kiinni täydellä voimalla. Hän ei voinut kuin pyöritellä päätään yrittäen saada ajatuksensa kasaan.

Draco havahtui kuin horroksesta kun hänen allaan avautuvalla kadulla ajoi kallis auto stereoiden jumputtaessa. Kadulla kiiri auton avoimista ikkunoista teinityttöjen kirkuminen ja kikatus.

Kun Draco jaksoi vihdoin avata kunnolla silmänsä, hän huomasi että aurinko oli jo laskenut eikä ulkona ollut enää läheskään niin lämmin kuin aiemmin illalla. Hän nousi kivulloisesti ylös venytellen jomottavaa niskaansa ja käveli olohuoneeseen vetäen oven kiinni perässään. Huomatessaan tahrineensa parvekkeen lasioven hän kirosi raskaasti ja pudisteli päätään.

"Lisää siivottavaa huomiselle... Ja liinavaatekaappikin pitää järjestellä. Helvetti!" Draco jatkoi matkaansa makuuhuoneeseen tajuamatta kuulostavansa vanhapiialta. Yrittäessään vaivalloisesti pitää ajatuksensa kurissa hän ei huomannut omaa muuttunutta käytöstään niin tarkasti. Kun hän pääsi ikkunan luokse, hän veti verhot ikkunan eteen, kiskoi vakosamettihousunsa pois ja lysähti sänkyyn hädin tuskin jaksaen vetää peiton päälleen.

Lepo ja nukkuminen eivät kuitenkaan tuoneet kaivattua unohdusta. Hän oli nähnyt sen unen niin monena yönä ennenkin ja se sai hänet voimaan pahoin. Hän suorastaan inhosi sitä ja alkoi pikkuhiljaa toivoa, että Tylypahkan sairaanhoitaja Matami Pomfrey olisi vielä elossa; hän ainakin oli osannut valmistaa kunnon unijuomaa. Uni alkoi aina samasta kohdasta ja loppui samaan kohtaan. Se oli vääristynyt näkymä siitä päivästä kun Draco oli odottanut innolla tapaavansa Harryn taas - samasta päivästä jolloin Harry oli ilmoittanut heidän suhteensa olevan ohi.

Uni alkoi siitä hetkestä, kun Draco huusi Harrya poistumaan. Harry pudisteli päätään ivallisen hymyn karehtiessa kasvoilla nostaen sitten katseensa Dracoon. Tämän silmät olivat kylmän siniharmaat kuten hänen isällään, yhtä kylmän kopeat ja halveksivat. Hän oli nähnyt sen katseen niin monta kertaa ollessaan paikalla väärään aikaan kun hänen vanhempansa riitelivät. Se oli ilkkuva, se suorastaan huusi voitonriemua saadessaan satuttaa toista ihmistä henkisesti. Nöyryyttävän tunteen salvatessa hänen raivoamisensa Draco heräsi aina kylmän hien peitossa ympärilleen kiertyneiden lakanoiden kuristavassa otteessa. Hänen isänsä silmät vainosivat häntä edelleen tämän oltuna kuolleena jo monta vuotta. Lapsuuden traumat nousivat mieleen. Muistot hänen äitinsä kyyneleisistä kasvoista, ilkkuvasta naurusta joka kuului suljettujen ovien lävitse. Hänen isänsä pilkkaavat sanat, jotka piiskasivat hänen äitiään. Narcissa ei ollut koskaan lakannut rakastamasta miestä joka häntä hyljeksi ja piinasi. Se oli saanut Dracon vannomaan ettei koskaan sortuisi rakastamaan ihmistä joka ei rakastanut häntä. Hän ei ollut koskaan aikonut rakastua. Nyt hän oli tehnyt sen virheen, jota oli vältellyt koko tähänastisen elämänsä.

Ja josta hän joutuisi kärsimään todennäköisesti koko loppuelämänsä - välittämättä niistä lupauksista unohtamisesta, joita hän itselleen viljeli.

A/N: Okei, minä janoan kommentteja tietääkseni jaksaako kukaan lukea tällaista. Ihan vain siksi, että tätä on todellakin tulossa se yhdeksän lukua lisää plus epilogi Very Happy

Ja melkein valmis jo. Olis mennyt kaikki työ hukkaan jos kukaan ei tästä pitäisi :'< Siis rakentavaa kritiikkiä, mielipiteitä. Kiitos ja kumarrus, jos kukaan jaksoi lukea tänne asti esikoistani.
_________________
Dragonflyn pyynnöstä: WW -foorumin vuoden 2007 ficcikisan voittaja - allaolevalla ficilläni.

Kaunotar ja Hirviö (H/D)

Harry. · Puoliverinen Joined: 02 Apr 2007 Posts: 62

Kävinkin tätä jo Finissä kommentoimassa. Mutta miksei täälläkin. :p

Elikän aivan loistavaa kirjoitusta. Osaa kuvailla kaikkien tunteet hyvin ja teksti on sujuvaa.

Tykkäsin Ronista, vaikka ensin ärsyttikin, kun luulin, että se jää sellaiseksi angstiseksi, mutta hyvä kun piristyi.

Pidin myös todella paljon siitä, miten kuvailit Dracon ja hänen miettimisensä. Olen aina tykännyt herkästä Dracosta, joka itkee. Smile

Harrykin oli tehty oikein hyväksi hahmoksi.

Jotenkin myös mukavaa, ettei Hermionea ole tässä ficissä, kun se on jotenkin liian järkevä. Very Happy

Mutta toivoisin jatkoa. Ja varmasti aion lukea kaikki ilmestyvät osat.

Kai sinä paritat vielä Harryn ja Dracon takaisin yhteen? Wink

_________________
James: "This is so exciting." <3
--
James: "Danny likes to party!" <3
--
Dave: "Busted sucks! Oops, Sorry, I didn't say anything.." <3

Nonna-Pauliina · Posted: Sat Apr 21, 2007 10:29 am Post subject:

Harry: Edelleenkin; lue niin saat tietää :3

Kjeh. Jeps, tuo Harryn hahmo vaan tuntuu jotenkin oudolta edelleen, mutta kyllä se kai siitä kehkeytyy O__o Kun tuntuu että koko ficci on pelkkää OoC:tä, mutta hyvä kun joku tykkää tästä Smile

Ei siinä, on tämän kirjoittamiseen kaikki sydänveret vuodatettukin ^^
_________________
Dragonflyn pyynnöstä: WW -foorumin vuoden 2007 ficcikisan voittaja - allaolevalla ficilläni.

Kaunotar ja Hirviö (H/D)

Harry. · Puoliverinen Joined: 02 Apr 2007 Posts: 62

Jep, pakko lukea muutenkin, kuin saadakseen tietää, tuleeko Harrystä ja Dracosta vielä pari. Very Happy

Mä olen aina tykännyt OOC-Dracosta, joka itkee ja on niin herkkä. Se vain on niin kiva. Muutenkin OoC on kivaa. Very Happy

_________________
James: "This is so exciting." <3
--
James: "Danny likes to party!" <3
--
Dave: "Busted sucks! Oops, Sorry, I didn't say anything.." <3

Nonna-Pauliina · Posted: Sat Apr 21, 2007 12:31 pm Post subject:

No, minä taas olen pyrkinyt kasvattamaan sitä henkilöhahmoa haluamaani suuntaan ettei se olisi niinkään OoC vaan ihan vain kasvanut isoksi. Mutta siitä sitten tulevissa osissa, jatkoa pitäisi tulla keskiviikkona Smile

_________________
Dragonflyn pyynnöstä: WW -foorumin vuoden 2007 ficcikisan voittaja - allaolevalla ficilläni.

Kaunotar ja Hirviö (H/D)

Nonna-Pauliina · Posted: Tue Apr 24, 2007 12:39 pm Post subject:

Luku 2

Harryn ja Ronin asunto
8.25 pm

"Kotona ollaan!" Ron huudahti pamauttaessaan ulko-oven kiinni.

Asunnossa vallitsevan hiljaisuuden rikkoi vain tasainen naputus sekä aika ajoin kuuluvat turhautuneet huokaukset. Ron asteli olohuoneen ovelle ja häntä kohtasi tuttu näky vuosien varrelta; Harry istui kannettavan tietokoneensa ääressä ja tuijotti keskittyneesti ruutua kirjoittaen kuin riivattu. Tasainen naputus taukosi vain kun Harry pyyhkäisi hiuksiaan pois silmiltä.

Tietäen ettei Harry vastaisi ollessaan niin keskittynyt kirjoittamiseen, Ron asteli keittiöön äitinsä lähettämä piirakkavuoka mukanaan. Ron laski vuoan ruokapöydälle ja alkoi keittää kahvia. Kahvinkeittimen käytön oli Hermione opettanut hänelle heti heidän muutettua ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa, joka kuitenkin jäi viimeiseksi. Ronin kasvoilla näkyi haikean surumielinen hymy, mutta hän oli jo sinut tapahtumien kanssa. Hän napsautti kahvinkeittimen päälle ja kattoi pöytään vihreät lautaset ja mukit, sekä Harryn jostain kahmimat oranssit lusikat. Harryn lempivärit näkyivät selkeästi heidän asunnossaan lukuun ottamatta Ronin sinistä makuuhuonetta. Ron lähti olohuoneen suuntaan, mutta Harry joka oli kuullut kahvinkeittimen porinan, melkein käveli hänen ylitseen oviaukossa.

"Kahvia..." Harry kähisi ja Ronille tuli mieleen jästien kauhuelokuvien elävät kuolleet. Ron alkoi nauraa, eikä nauru loppunut kun Harry hörppäsi kupistaan hajamielisenä suoraan pannusta kaatamaansa kahvia nautinnollinen ilme kasvoillaan. Ilme kuitenkin vaihtui tuskalliseksi ja Ronin nauru vain yltyi kun Harry alkoi sadatella ärtyneenä ja kieli turtana.

"Maitoa on siinä pöydällä, jos sitä etsit", Ron sanoi jääkaappia kaivelevalle Harrylle.

"Ja pöydässä on äidin leipomaa mustikkapiirakkaa, halusi lähettää mukanani sitä sinulle kun kuuli että jäit uurastamaan."

Ron haki kahvia ja lappoi kuppiinsa sokeria Harryn istuutuessa pöytään. Ron nappasi taikasauvansa sivupöydältä, heilautti sitä piirakan suuntaan jolloin molempien lautasille leijaili siististi leikkaantuneet palat. Harryn palanen oli huomattavasti isompi ja Harry keskeytti kahvista nautiskelunsa. Hän kävi palasensa kimppuun niin suurella ruokahalulla että Ronille ei jäänyt epäselväksi se tosiasia, ettei Harry ollut aamiaisen jälkeen syönyt mitään. Kun Harry oli saanut palasensa viimeisteltyä - mihin ei kulunut kovin pitkää aikaa - hän nousi ja haki lisää kahvia.

"Mitä kaksosille ja Mollylle kuului? Oliko isäsi kotona?" Harry kysyi istuutuen pöytään.Ron söi suunsa tyhjäksi ja alkoi sitten kerrata päivän tapahtumia.

"Kaksosille kuului hyvää, sivuliike Ranskassa on kuulemma lähtenyt tuottamaan hyvin. Ja se heidän uusin keksintönsä oli yliverto, mutta Ginny ei pitänyt siitä."

"Miksi? Käyttivätkö kaksoset sitä häneen?"

"Eivät, vaan hänen tuliterään poikaystäväänsä jota hän oli tuomassa kotiin näytille", Ron sanoi nauraen ja Harrykin alkoi nauraa.

"Olisit nähnyt hänen ilmeensä. Hän oli kuin pollomuhkun mätää syönyt Kalkaros sen jälkeen. Lähti saman tien ja Ginny meni perässä räyhättyään hetken Fredille ja Georgelle!"

"Uskon sen", Harry totesi naurahtaen. Ron söi lautasensa loppuun Harryn juodessa kahvia.

"Äidille kuuluu hyvää. Hänen pitämänsä reseptipalsta on saanut paljon kiitosta." Molly oli ottanut vastaan työn upouudessa noidille suunnatussa lehdessä. Lehti oli nimeltään 'Kiiltävät noidankattilat', ja siitä oli kasvamassa velhomaailman naisten suosituin ruokalehti.

"No, se ei ole ihme kun otetaan huomioon kuinka suussa sulavia ruokia äitisi osaa tehdä", Harry hymyili.

"Ja isä, no, tapansa mukaan leikkii jästiroinalla sen minkä töiltään ehtii. Hän selosti minulle pitkään mitä hänen purkamansa pyykkikone sisältää." Ronista oli tuntunut hyvältä käydä pitkästä aikaa Kotikolossa. Siellä ilmapiiri oli ollut rento, ja se tuntui edelleen kodilta. Hänen vanha huoneensa oli samassa kunnossa kuin silloin kun hän vielä asui kotona, lukuun ottamatta silloisia likaisia sukkia ja suklaasammakkokortteja pitkin pöytiä.

"Mitä sinä muuten kirjoitat?"

"Miten niin?" Harry säpsähti. Hän näytti siltä kuin olisi jäänyt kiinni jostain kielletystä.

"Mietin vain, kun et ole taas vähään aikaan kirjoittanut mitään." Ron vastasi nousten viemään astioitaan tiskialtaaseen.

"No, se on eräänlainen modernisoitu vanha jästisatu."

"Olenko kuullut sen alkuperäisen tarinan?" Ron kysyi tyhjentäessään pöytää.

"En usko, se on jästitarina." Harry punastui ja sanoi lähtevänsä jatkamaan kirjoittamista. Ron jätti asian sikseen; hän tiesi ettei Harry puhuisi, ellei haluaisi.
Ron aikoi tiskata vasta tullessaan sisälle ja lähti takapihan puutarhaan mukanaan kannullinen kylmää sitruunamehua ja korkea lasi. Mennessään hän kurkkasi olohuoneeseen, missä Harry oli taas keskittynyt kirjoittamiseen ja jos mahdollista kirjoitti entistä vimmaisemmin.

Istuutuessaan pihakeinuun Ron kaatoi edessään olevalla pöydällä olevaan lasiinsa mehua. Hän otti lasinsa ja nojautui taaksepäin huokaisten syvään. Se päivä oli ollut huoleton ja täynnä hänen elämänsä tärkeimpiä ihmisiä, jotka hän oli kuitenkin ajanut pois. Pitkän eron jälkeen tapaamiset nostattivat poikkeuksetta muistoja ja Ronin tuijotellessa taivaalle syttyviä tähtiä hän muisti sen kerran, kun he olivat Hermionen kanssa makoilleet eräs yö kotinsa läheisellä niityllä. Hermione oli kertoillut taiattomasta lapsuudestaan ja Ron kertonut niistä kerroista kun hänen veljensä olivat tehneet hänelle mitä ikävimpiä kepposia. Hermione oli yhtäkkiä huudahtanut ja puristanut silmänsä yhteen. Ronin ihmeteltyä mitä tämä teki, Hermione oli kuiskannut "Tähdenlento", ja aukaissut hetken päästä silmänsä. Ron oli ihmetellyt Hermionen käytöstä, ja Hermione oli selittänyt toiveista, jotka piti esittää nähtyään tähdenlennon. Ron oli naureskellut jästien päähänpinttymiä, ja Hermione oli muksaissut tätä käsivarteen leikkisästi. Lopulta he olivat vain maanneet selällään kainalokkain ja katselleet tähtiä. Kävellessään aamun sarastaessa Hermionen kanssa heidän yhteiseen kotiinsa Ron oli tuntenut olevansa onnellisempi kuin koskaan.

Hymy kohosi Ronin kasvoille. Muistot eivät enää satuttaneet, ne vain lämmittivät ja lohduttivat. Ron oli kiitollinen, että hän oli saanut viettää edes sen lyhyen ja ihanan ajan Hermionen kanssa. Pian kuitenkin Ron upposi taas muistoihinsa, mutta hänen silmiensä eteen piirtyvä muisto ei ollut onnellinen, vaan se kaikkein tuskallisin ja kipein muisto. Se hetki, jolloin Hermione ja heidän syntymätön lapsensa oli riistetty häneltä. Ron tiesi, että hänen olisi käytävä se läpi jotta hän voisi vihdoin päästää irti kaunastaan. Se tuntui kuitenkin vaikealta, ja muistikuvat alkoivat vilistä hänen silmiensä ohi. Se yö oli kuin polttomerkki hänen mielessään, eikä hän koskaan unohtaisi siitä yhtäkään yksityiskohtaa.

Ron heräsi keskellä yötä tukahtuneeseen huudahdukseen. Hänen hahmottaessaan vihdoin ympäristönsä hänen katseensa vangitsi sängyn vieressä seisova Hermione, ja katsomatta tämän veren tahrimaa yöpukua Ron ymmärsi heti jonkin olevan vinossa - ja pahasti. Ron loikkasi ylös ottaen tuupertuvan Hermionen vastaan. Hän nosti seitsemännellä kuulla raskaana olevan vaimonsa kevyesti syliinsä, tönäisi makuuhuoneen oven auki ja ennen kuin huomasikaan seisoi olohuoneen takan edessä. Kurottaessaan hormipulveria takanreunukselta Hermione vaikersi hiljaa. Vasta silloin Ron tajusi ettei takassa ollut tulta.

"Koita kestää rakas, kohta kaikki kunnossa..." Ron tyynnytteli hiljaa yrittäen pysyä rauhallisena. Ron laski Hermionen hellävaroin sohvalle ja juoksi keittiöön etsien sauvaansa. Se löytyi hyvin pian eteisestä Ronin ollessa jo paniikin partaalla. Rientäen olohuoneeseen Ron taikoi takkaan rätisevän tulen ja nosti varovasti Hermionen syliinsä. Otettuaan takanreunuksella sijaitsevasta purkista vaivalloisesti hormipulveria ja heitettyään sen liekkeihin Ron seurasi perässä huudahtaen selvästi;

"Pyhä Mungo!"

Ron kieppui tajuton ja kalpea Hermione sylissään kunnes huomasi vauhdin hiipuvan ja astui ulos Pyhän Mungon aulan takasta. Siellä oli hiljaista, eikä potilaita näkynyt muutamaa enempää.

"Auttakaa!" Ron karjaisi luonnottoman lujaa ja hetkessä hänen luokseen ilmestyi kaksi parantajaa, joista toinen kutsui paarit luokseen ja leijutti Hermionen niille.

"Mitä on tapahtunut?" Toinen parantajista kysyi tiukasti kun he lähtivät kulkemaan kohti toimenpidehuonetta Ronin kiiruhtaessa mukaan.

"Vaimoni... Hän on raskaana... Seitsemännellä kuulla... Hän herätti minut ja pyörtyi... En tiedä!" Ron parkaisi ja otti Hermionen veltosta kädestä kiinni. Kun he tulivat huoneen ovelle, parantaja ei päästänyt Ronia sisään kertoen tämän olevan vain tiellä.

"Hän on jumalauta minun vaimoni!" Ron ärjäisi mutta parantaja vain pudisti päätään.

"Teemme parhaamme. Hoitakaa Sparks ja Nottie tänne heti!" Parantaja huudahti ohikulkevalle hoitajalle, joka säntäsi juoksuun käytävää pitkin. Ovet sulkeutuivat Ronin nenän edestä, ja Ron valui käytävän varrella sijaitsevalle tuoliriville istumaan tuntien itsensä avuttomaksi. Hänen edestään kiiruhti joukko parantajia häneltä suljetuista ovista sisään. Ron nojasi päätään käsiinsä ja kuumat kyyneleet alkoivat valua poskia pitkin. Hänen sisintään kuristi niin suuri hätäännys ja pelko, että hän vapisi sen voimasta. Sama hoitaja, joka oli lähtenyt hakemaan parantajia tuli hänen luokseen tuoden kupillista kahvia ja toi käsivarrellaan Ronille viitan. Ron tajusi hämärästi, ettei hänellä ollut kuin t-paita ja pyjamanhousut päällään. Hoitaja kysyi, voisiko hän tehdä mitään mutta Ron pudisti päätään.

"Tarvitsisimme vaimonne henkilötiedot, herra."

"Hermione Weasley, vaimoni.", Ron kuiskasi tukahtuneesti konemaisella äänellä. Katse oli kyyneleistä sumea, ja hoitajan lähdettyä saatuaan loput tiedot Ron vaipui taas hiljaisuuteen. Käytävillä oli rikkumattoman hiljaista ja Ronin mielessä pyörivät kauhukuvat pahenivat hetki hetkeltä. Hän oli menemässä uudestaan paniikkiin.

Pitkän odotuksen jälkeen, juuri kun hän oli tuntenut sekoavansa millä hetkellä tahansa huoneen kaksoisovista toinen aukeni, ja ulos tuli parantaja. Ronin seuratessa tämän kulkua hän tunsi, ettei saanut happea. Parantajan väsynyt ja lyöty ilme sai Ronin sisimmän jäätymään ikiroutaan.

"Olemme pahoillamme, muttemme pystynyt pelastamaan lastanne. Teemme kuitenkin kaikkemme vaimonne puolesta. Syvimmät osanottoni."
Sanat jäivät kaikumaan Ronin päähän. Kun ne vihdoin tunkeutuivat tajuntaan, Ron ei edes huomannut huutavansa. Hän tajusi vain valuvansa lattialle niin suuren tuskan kourissa että hän tunsi kuolevansa.

"Ei! EI! EI!" Parantaja otti tiukasti Ronin käsivarresta kiinni estäen tätä iskeytymästä lattiaan huutaen hoitajan paikalle ja yhteistuumin he nostivat hiljaa nyyhkyttävän Ronin takaisin tuolille. Hoitaja polvistui Ronin viereen ja kysyi hiljaa, voisiko hän pyytää jotakuta tulemaan paikalle.
"Harry... Harry Potter." Ron näytti täysin tyhjiin imetyltä. Tuska oli ylittänyt kyynelien tason ja hän oli kuin Ankeuttajan suutelema ulkonäöltään.

Kun Ron kuuli tutut askeleet, hän kohotti kasvonsa. Ennen kuin Harry ehti kysyä, Ron painoi päänsä ja kertoi mitä oli tapahtunut.

"Vauva on kuollut." Harry pysähtyi kuin seinään ja valui istumaan Ronin viereen. Harry kaappasi Ronin halaukseen ja Ronista tuntui että hän alkaisi minä hetkenä tahansa parkua kuin pikkuvauva. Kun Harry kysyi, missä kunnossa Hermione on, Ronin pidätetyt nyyhkäykset pääsivät valloilleen ja itkun seasta Harry ymmärsi vain muutaman sanan, mutta se kertoi kaiken. Hermione oli suuressa vaarassa kuolla. Harry yritti tyynnytellä Ronia ja pitää samalla itsensä rauhallisena. Kului tovi kunnes ovi aukeni taas. Sama parantaja astui huoneesta ulos.

"Saimme vaimonne tilan vakiintumaan hetkeksi, mutta pelkäämme pahoin että ilman ihmettä hän menehtyy. Voitte tulla katsomaan häntä, herra Weasley." Ron ponnahti ylös Harry perässään.

"Tule!" Ron huudahti ja harppoi puolijuoksua ovista sisään. Päästyään ovista sisään Ronia kohtasi lohduton näkymä; Hermione makasi taioin leijuvalla kankaalla keskellä huonetta. Kangas oli tummunut melkein mustaksi verestä. Hermionen näytti uinuvan rauhallisesti, ja parantaja kertoi Harrylle Hermionen olevan tajuton kun Ron riensi vaimonsa luokse.

"Rakas, kuuletko minua? Sinun täytyy jaksaa yrittää, kaikki kääntyy vielä hyvin... Minä rakastan sinua. Älä mene, älä jätä minua tänne yksin... Minä niin rakastan sinua", hän kuiskaili silittäen Hermionen hiuksia. Ron jatkoi kuiskailuaan Harryn ja parantajan seistessä sivummalla. Hermionen ympärillä kierteli vaaleanvihreitä taikakehiä, ja parantajien joukko oli perääntynyt seinien vierustoille. Yhtäkkiä kehät alkoivat tummua ja Harryn seurassa ollut parantaja kiskoi Ronin pois Harryn avustuksella.

"EI! Päästäkää minut! Hermione, älä mene!" Seinien vierustoilla seisseen parantajat olivat saman tien nostaneet taikasauvansa ja alkaneet loitsia yhteen ääneen ikivanhaa loitsua. Kehät vaalenivat ja tummuivat parantajien tehdessä parhaansa.

He joutuivat katsomaan avuttomina vierestä kun pitkän taistelun jälkeen kehät muuttuivat hitaasti mutta väistämättömästi mustiksi. Parantajien olemukset lysähtivät ja he laskivat taikasauvansa ja painoivat päänsä kunnioittavasti. Hiljaisuutta halkoi vain raivoisan avuttomuuden ja tuskan kyllästämä loputon, sanaton huuto ja näky miehestä rutistamassa elottoman vaimonsa kehoa rintaansa vasten.

Ron havahtui. Muistot olivat vallanneet hänet täysin, ja kun hän kohdisti kyyneleiset silmänsä taivaalle, tähdet näkyivät jo selvästi. Hän pyyhki poskiaan tuijotellen tähtitaivasta. Hänet valtasi seesteinen olo, eikä hänestä tuntunut enää niin pahalta. Aivan kuin Hermione olisi lohduttanut häntä tähtien toiselta puolen. Ron niiskaisi ja hymyili hellästi.

"Hermione, minä hymyilen taas. Minä hymyilen taas."

* * *

Dracon asunto
03.00 pm

Draco palasi juuri kaupasta. Hän laski ostoskassinsa eteisen lattialle ja riisui takkinsa. Edellisenä yönä alkanut rankkasade ei ollut vieläkään hellittänyt, ja Draco tunsi itsensa uitetuksi koiraksi. Jared oli tulossa käymään kahvilla ja Dracon oli imuroitava ja mopattava lattiat sitä ennen. Hän ei ollut ollut puoleentoista viikkoon töissä, mikä alkoi jo repimään hänen hermojaan. Hän otti kauppakassin, kantoi sen keittiöön ja lähti kylpyhuoneeseen kuivaamaan hiuksiaan.

Saatuaan hiuksensa kuiviksi hän asteli takaisin keittiöön, missä hän alkoi tyhjentämään ostoksiaan kirkuvan keltaisesta muovikassista. Hän oli ostanut lisää pesuaineita ja uusia tiskirättejä edellisten kuluttua lähes puhki. Draco oli myös ostanut ruokaa ja vihreää teetä tehtyään päätöksen alkaa pitämään ulkonäöstään entistä enemmän huomiota. Vähäinen lepo ja ruoka eivät tehneet hyvää iholle kun hän uuvutti itsensä joka päivä lähes loppuun siivotessaan ja käydessään pitkillä juoksulenkeillä tekemisen loppuessa kesken.

"Kahvi on huonoksi hampaille... Ja niin on tupakkakin." Draco mutisi itsekseen laittaessaan ruokia jääkaappiin. Hän oli tilannut ajan Viistokujan kalleimpaan hiussalonkiin, ja huomenna hän kävisi leikkauttamassa uuden kampauksen. Samalla hän kävisi myös ostamassa kokonaan uuden vaatekerran. Hän oli päättänyt näyttää entistä paremmalta peittääkseen huonon olonsa. Draco ei halunnut kenenkään saavan päähänsä hänen itkevän toisen ihmisen perään, hän ei kaivannut niitä sääliviä katseita mitä hänen äitiinsä oli luotu selän takana. Ei ikinä.

Kun hän oli järjestellyt tavarat jääkaappiin siisteihin riveihin, hän laittoi muovipussin roskakoriin ja lähti viemään pesuaineita siivouskomeroon. Sen jälkeen hän kävi vaihtamassa kuivat vaatteet päälleen. Tultuaan makuuhuoneestaan hän kaivoi imurin esiin ja aloitti imuroimisen. Kun hän oli imuroinut koko asunnon - ja taistellut hillitöntä tuhoamisen halua vastaan melkein rikottuaan arvokkaan maljan eräältä sivupöydältä - hän kävi sekoittamassa lattianpesuveden.

Draco alkoi pesemään lattioita ja tajusi liian myöhään jääneensä jumiin lopettaessaan moppauksen parvekkeen ovella. Hänen täytyisi joko mennä parvekkeelle ja kastua, tai kävellä lattian yli ja jättää jälkiä perässään. Valiten kastumisen uhalla ensimmäisen vaihtoehdon hän astui parvekkeelle. Sateen valuessa hänen ylitseen hän kirosi raskaasti ymmärtäessään oman typeryytensä. Hän olisi voinut jäädä paikoilleen ja odottaa että ympäröivä lattia kuivaisi ja mopata sen viimeisen läntin millä oli seisonut. Nyt hän kuitenkin joutuisi kävelemään vettä valuvana koko lattian yli ja kastelemaan sen uudestaan.

"Olenko minä velho vai en?" Draco puuskahti ja tunsi itsensä entistä typerämmäksi.

"Mikä ihme minuun on oikein mennyt?" Draco jatkoi avatessaan parvekkeen oven ja kaivaessaan taikasauvan housujen vyötärönauhan alta. Hänen mieleensä kohosi tuttu nauru, ja hän vihasi omaa mieltään kun kuva vihreistä silmistä leijui hänen silmiensä eteen.

"Kyllä minä tiedän mikä minuun on mennyt, kiitos! Tulejo, pyyhe!" Hän murisi itsekseen. Hänen mielensä oli mustunut entisestään. Vihoiteltuaan itselleen hänet valtasi kummastus.

"Milloin olen alkanut puhumaan itsekseni?" Kuivatessa itseään hän vilkaisi kelloa ja kauhistui. Jared olisi millä hetkellä tahansa oven takana. Uusien tapojensa vastaisesti hän kuivasi lattian taikakeinoin, tyhjensi pikaisesti ämpärin laittaen sen ja mopin kuivumaan suihkuverhon taakse kylpyammeeseen.

Draco riensi makuuhuoneeseensa vaihtamaan vaatteet ja pian harmaat collegehousut tekivät pyykkikoriin seuraa turkoosille hihattomalle paidalle. Napitettuaan mustan kireän kauluspaidan ja pujotettuaan nahkavyön tiukkoihin tummanvihreisiin vakosamettihousuihinsa hän riensi kylpyhuoneeseen kuivaamaan hiuksiaan uudestaan. Päästyään kylpyhuoneeseen ovikello kuitenkin soi, ja hän ehti vain pikaisesti kammata litimärät hiuksensa. Taikasauva kädessään hän kulki ulko-ovelle. Kurkistettuaan ovisilmästä Draco avasi oven ja loihti kasvoilleen hymyn.

"Jared! Minä jo odottelinkin sinua", Draco tervehti ystäväänsä. Jared oli ollut viisaampi kuin hän lähtiessään kauppareissulle ja ottanut sateenvarjon mukaansa. Jared asteli sisään ja Draco riensi keittämään kahvia miehelle laittaen samalla vedenkeittimen päälle teetään varten.

"Täällähän on siistiä", Jared huomautti katsellen ympärilleen istuutuessaan pöydän ääreen. Hänen kulmansa olivat kurtussa. "Ihan kuin täällä ei asuisi ketään."

"Mitä sitten odotit?" Draco kysyi tuodessaan astioita pöytään. Hän kävi napsauttamassa vedenkeittimen pois päältä päättäen ottavansa sittenkin kahvia. Hän tulisi tarvitsemaan sitä - raajat tuntuivat painavan aivan liikaa.

"No en ainakaan tätä. Tiedän, että olet siisti ihminen, mutten uskonut että näin siisti. Täällä on siistimpää kuin koskaan, kamu. Oletko nukkunut ollenkaan, vai oletko raatanut täällä noin pahasti?" Jared kysyi vielä kurtistaen kulmiaan. Draco totesi mielessään molemmat vaihtoehdot oikeiksi.

"Luuletko oikeasti että minä siivoaisin jästikeinoin, Jared?" Draco kuitenkin kysyi ja pakotti ilkikurisen virneen naamalleen. Hän todellakin tulisi tarvitsemaan kahvia. Jared pyöritti päätään kieltävästi hymyillessään kuivan huvittuneesti.

"No, mitenkäs Hopea? Olenko edelleen iltavuorossa maanantaina?" Draco kysyi hetken kuluttua kaataessaan kahvia heidän kuppeihinsa.

"Mikäs siellä, yhtä paljon asiakkaita kuin ennenkin. Tosin sinua on kyselty useampaankin otteeseen. Olet tainnut koota itsellesi oikean fanikerhon." Jared kohotti toista kulmakarvaansa ilkikurisen vihjailevasti.

"No ketkä minua tällä kertaa ovat kyselleet?" Draco tuhahti. Se oli ainainen riesa kyseisessä työssä; aina joku oli kyselemässä hänen numeroaan. Ja useimmiten ihmiset eivät tajunneet kovinkaan helposti ettei hänellä ollut pienintäkään aikomusta antaa sitä.

"Muistat kai sen juuri ja juuri täysi-ikäisten blondien ryhmän, ja sitten ovat ne puolessa välissä kolmeakymmentä olevat noidat." Draco irvisti. Kyseiset joukot olivat häirinneet hänen töitään yrittämällä saada hänen numeroaan ja nahistellen siitä, kuka hakisi seuraavat juomat. Jared nauroi hänen ilmeelleen raikuvasti. Draco oli aiheuttanut useammankin kissatappelun.

"Noin minä ajattelinkin sinun suhtautuvan. He jopa kysyivät minulta sinun puhelinnumeroasi kun eivät jaksaneet odottaa että tulet maanantaina töihin."

"Kuka heille kertoi että tulen silloin? Voi, ratkiriemukas ilta maanantaina..." Hän voihkaisi.

"Minä. En jaksanut enää kuunnella kun he yrittivät lirkutella minulle ja kaivaa sinusta tietoja samalla. Karmeita naisia, sanon minä." Draco hymähti ilmaisten olevansa samaa mieltä. Kun he olivat juoneet kahvinsa, he menivät olohuoneeseen vaihtamaan kuulumisia.

"No, vieläkö tapailet sitä salaista miestä?" Jared oli kutsunut Harrya tuolla nimellä siitä lähtien, kun Draco oli kieltäytynyt kertomasta ketä tapaili. Dracolta kesti jonkin aikaa, ennen kuin hän oli varma, ettei hänen äänensä paljastaisi mitään. Hengittäen syvään hän nosti katseensa käsistään ja kohtasi Jaredin keltaisenruskeat silmät.

"En." Jared katsoi kummastuneena Dracoa. Draco tajusi vastanneensa aivan liian lyhyesti ja liian viiltävällä äänellä. Miksi hänen äänensä piti aina paljastaa liikaa?

"Miksi et?" Jared kysyi. Hän näytti edelleen liian pohtivalta jotta Draco olisi tuntenut olevansa selvällä maaperällä.

"Siksi en." Draco tiesi varmaksi vastanneensa aivan liian nopeasti, ja sen lisäksi hän oli vastannut väärin. Nyt Jared ei päästäisi häntä kynsistään ennen kuin tietäisi kaiken. Hän löi itseään henkisesti Jaredin tutkaillessa hänen kasvojaan. Hän ei todellakaan halunnut puhua tästä edes Jaredin kanssa, vaikka tiesi että ainoa ihminen jolle tästä voisi puhua, istui hänen edessään.

"Mikä meni vikaan?" Jared kysyi hetken kuluttua.

"Ei mikään. Hei, en minä hänen kanssaan naimisiin ollut menossa! Mistä moinen ristikuulustelu?" Draco naurahti yrittäen peittää hätäännyksen. Jared tunsi hänet aivan liian hyvin, eikä Draco halunnut kenenkään saavan tietää.

"Et vai? Oletko aivan varma?" Jared tuijotti häntä tiiviisti.

"En! Mistä sinä senkin sait päähäsi..." Draco nurisi liikahtaen samalla hermostuneesti. Hän tunsi käsiensä vapisevan hennosti kun hän veti sormiaan hiustensa läpi. Jaredin kasvoille levisi niin puulla päähän lyöty ilme, että Draco tunsi itsensä entistä pienemmäksi ja epävarmemmaksi. Kuristava tunne hiipi takaisin rintakehän ympärille ja Draco yritti pakottautua hengittämään rauhallisesti.

"Sinä olet rakastunut häneen!" Jared huudahti. Draco tunsi valahtavansa aivan kalpeaksi.

"Enkä ole, mutta sinä olet seonnut!" Jääkylmä hiki kohosi huomaamatta Dracon otsalle. Jaredin kasvoille kohosi voitonriemuinen hymy ja Draco yritti peittää hengitysvaikeutensa tältä.

"Kas vain, joku on saanut meidän jääprinssimme sydämen sulamaan. Kuka hän on? Kerro nyt!" Draco yritti päästä tilanteesta alkaen nauramaan, mutta nauru kuulosti hänenkin korvissaan liian kimeältä ja ontolta. Rauhoitu, hän tiuskaisi itselleen mielessään.

"Mistä sinä keksit noita juttujasi? Ei ole ketään." Ei enää, Draco lisäsi mielessään. Kylmyys levisi hänen sisälleen eikä hän uskaltanut katsoa suoraan ystävänsä silmiin. Hän pelkäsi, että hänen silmistään kuvastuisi hänen kuollut ja ontto sisimpänsä. Hän oli saanut hengityksensä rauhoittumaan, mutta hänen kätensä vapisivat edelleen.

"Älä jauha paskaa. Tiedämme molemmat hyvin, että on joku, ja sinä saat luvan kertoa minulle kaiken, kun juomme toiset kahvikupilliset." Jared heilautti esiin vetämäänsä taikasauvaa keittiön suuntaan, mistä alkoi kuulua kahvinkeittimen hiljainen porina kun Draco asteli keittiöön Jared perässään.

"Sinä olet oikeasti seonnut, Jared. Miksi kuvittelet että minä olisin rakastunut?" Draco vaikersi istuutuessaan pöytään.

"Koska yhtäkkiä alat tekemään hullun lailla töitä. Hiljaisina iltoina töissä olit kuin orpo piru ja kun vihdoin saan sinut lomalle, jatkat uurtamista. Äläkä väitä vastaan. Naamastasi näkee, ettet ole nukkunut kunnolla. Saatika syönyt", Jared luetteli vilkaisten samalla istuvan Dracon takamusta. Draco leijutti väsyneenä kahvipannun pöytään. Pian molemmilla oli höyryävän kuumat kahvit edessään ja Jared keskittyi taas kaivamaan Dracolta tietoja. Draco huokaisi dramaattisesti.

"Hyvä on, minä luovutan. Minä saatan olla... pikkuisen rakastunut. Mutta siitä ei tule enää yhtään mitään", Draco lisäsi nopeasti. Jos hän kertoisi tapreeksi Jaredille, tämä ei utelisi enempää.

"Vai pikkuisen rakastunut?" Jared hymähti hymyn kareillessa suupielissä tämän hörpätessä kahviaan. Tämän tietävä katse sai Dracon olemuksen lysähtämään kasaan.

"Miksi sinä kiusaat minua?"

"Koska et suostu myöntämään että olet korviasi myöten rakastunut."

"Hyvä on, hyvä on! Minä olen korviani myöten rakastunut! Ole hyvä. Ei siitä silti tule enää yhtikäs mitään." Draco nojasi leuan kämmeneensä ja sekoitteli kahviaan pitäen katseensa tiukasti pöydänpinnassa. Hänen oli kylmä, eikä Jaredin utelut parantaneet hänen oloaan. Päin vastoin, miehen utelevat kysymykset nostivat pintaan asioita, joita hän ei halunnut muistaa.

"Miksei tule?"

"Koska ei vaan tule! Sitä paitsi se mies on täysi sika." Draco jatkoi mumisten hiljaa tajuten liian myöhään puhuneensa ääneen. Jared katsoi häntä kummissaan.

"Miten niin?"

"No hän vain on! Miksi sinä kyselet noin paljon?"

"Koska sinä näytät aina yhtä hauskalta kiemurrellessasi kysymyksien edessä. Ja koska haluan tietää, kuka hän on."

"No, sitä minä en aio kertoa. Se tästä vielä puuttuisi, nauraisit minut pihalle." Hän yritti saada Jaredin lopettamaan, millä keinoilla tahansa. Muuten hän huomaisi lavertelevansa kaiken alusta loppuun eikä hän halunnut kenenkään tietävän, kuinka paljon yksi ihminen oli onnistunut satuttamaan häntä. Hän ei halunnut tehdä siitä yhtään todellisempaa kuin mitä se jo oli kertomalla tapahtumista jollekulle ulkopuoliselle.

"Voin yrittää olla utelematta kuka se on, sen enempää en lupaa." Draco voihkaisi hiljaa. Hänen olisi pakko luottaa siihen että toinen ymmärtäisi antaa asian olla, tai pian hän alkaisi taas itkeä eikä osaisi lopettaa.

"Onko se joku jonka tunnen?" Jared kysyi ilmeen näyttäessä ettei tämä voisi estää itseään.

"On." Draco huokaisi hiljaa.

"Ei kai se ole Mike?" Jaredin silmät levisivät kauhusta kun tämä kysyi Dracolta heidän yhteisestä työtoveristaan.

"Ei! Sitäpaitsi hän on hetero!" Draco huudahti tuskastuneena. "Anna jo olla."

"Minä vain ajattelin kun hän on ollut niin allapäin viime aikoina... Mikä ihmeen alakulo-flunssa Hopeassa oikein jyllää..." Jared mutisi itsekseen.

"Hänen tyttöystävänsä lähti jonkun toisen matkaan. Anna olla. En halua puhua siitä." He jäivät istumaan hetkeksi hiljaisuuden vallitessa. Jared kuitenkin keksi pian puheenaiheen joka ei kulkenut aralla maaperällä ja he jatkoivat kahvinjuontia juoruillen asiakkaistaan ja muista työntekijöistä.

* * *

Draco oli uupunut väisteltyään Jaredin kysymyksiä. Hän oli tiennyt että oli ollut huono idea suostua kun Jared oli soittanut ja kysynyt voisiko tulla käymään. Tosin olisi ollut vielä epäilyttävämpää jos Draco olisi vältellyt sekä parasta että tarkkanäköisintä ystäväänsä. Hän oli kuluttanut puoli iltaa jutellen niitä näitä ja yrittäen väistellä Jaredin viljelemiä kysymyksiä vain huomatakseen aika ajoin vastaavansa niihin. Lopulta hän oli huokaissut syvään ja kertonut asioista vapaaehtoisesti. Hän ei ollut kertonut yksityiskohtia, mutta Jared oli ymmärtänyt sen olleen niin kipeä asia, ettei hän pystynyt vielä puhumaan siitä. Mies oli kuunnellut pitkään ja Dracoa hämmästytti se tosiseikka, ettei tuntenut nolostusta kerrottuaan rakastuneensa ensimmäistä kertaa ja saaneensa siivilleen välittömästi. Nolostumisen sijaan hän oli vihdoin ymmärtänyt ystävyyden todellisen luonteen. Hänen mielensä oli selkiintynyt sitä mukaa mitä enemmän hän oli puhunut, ja hän oli saanut karistettua raivon viimeisetkin polttavat rippeet sisältään. Toisin kuin olisi voinut luulla, hän tunsi itsensä lannistuneeksi ja lyödymmäksi kuin koskaan. Jared ei ollut kysellyt Dracolta enempää siitä, kuka hänen rakastettunsa oli ollut, mistä Draco oli todella kiitollinen ystävälleen. Oli ollut tarpeeksi kipeää kertoa suhteen pääpiirteet.

Kun ystävät soittelivat kyselläkseen mitä hänelle kuului ja kutsuivat hänet juhlimaan viikonloppuna, hän käpertyi kuoreensa kuin arka siili ja kieltäytyi hienovaraisesti mutta päättäväisesti lähtemästä. Hän päätti viettää viikonlopun omissa oloissaan ja uudistaa ulkonäköään ja mieltään. Oli aika kerätä vanhan kuoren sirpaleet yhteen ja rakentaa niistä se ylitsepääsemätön muuri jonka suojissa hän oli lähes koko elämänsä piileskellyt.
Kun Draco vihdoin nukahti, peloistaan huolimatta hän nukkui ensimmäisen yön ilman painajaisia ja heräämisiä.

Draco käveli pitkin Viistokujaa. Hän oli juuri tullut hiussalongista ja suunnisti kohti jästi-Lontoota kiertääkseen vaatekauppoja lopun aamupäivän. Sen jälkeen hän aikoi lounastaa uudessa kiinalaisessa ravintolassa, joka oli avattu Lontoon ydinkeskustaan kuukausi aiemmin. Astellessaan pitkin Viistokujaa kohti Vuotavaa noidankattilaa ja jästi-Lontoota, hän vilkuili ohimennen hiuksiaan putiikkien näyteikkunoista. Hänen vanha kampauksensa, piikkisuorat yli hartioiden ulottuvat hiuksensa olivat saaneet täysin uuden ilmeen kampaajan saatua vapaat kädet hiusten leikkaukseen. Kuten aina, Dracolle ei ollut edes ehdotettu hiusten värjäämistä. Hänen luonnostaan platinaiset hiuksensa saivat kampaajat joka kerta huokailemaan kateudesta ja ihastuksesta. Kampaaja oli ollut haltioissaan saadessaan tehdä mitä halusi ja pian Draco olikin astunut salongista ulos silminnähden itsetyytyväinen ilme kasvoillaan. Hänen hiuksensa olivat lyhentyneet viisitoista senttiä. Noita oli lyhentänyt niitä paljon ja hiukset ylsivät enää vain vähän yli leuan. Niiden ennen niin tasaiset latvat olivat nyt revityn mallin mukaisesti leikatut, ja ne veivät viimeisetkin muistot hänen kouluaikaisesta sliipatusta tyylistään.

Astuessaan ulos Vuotavasta noidankattilasta Draco kulki määrätietoisin askelin kohti lempivaatekauppaansa. Hän säikähti törmätessään toiseen ihmiseen. Hänen säikähdystään vaan pahensi se, että märälle asfaltille takapuolelleen päätynyt mies omisti häkellyttävän vihreät silmät. Tämän kasvoista paistoi selkeä ihmetys ja sen jälkeen niin suuri kaipuu, että Draco käyttäytyi täysin ahdistuksensa sanelemana. Maassa istuva mies kohotti kätensä kuin pyytäen Dracoa tarttumaan siihen, mutta ahdistuksen tuoma refleksinomainen käytös sai hänet valtaansa hetkessä. Ennen kuin toinen oli ehtinyt sanoa sanaakaan, Draco pinkaisi juoksuun.

Lopetettuaan juoksemisen hän huomasi tulleensa määränpäähänsä. Vilkaistuaan ympärilleen hän näki Harryn kasvot kaukana ihmisten tungeksiessa ja katkoessa näköyhteyttä. Harryn olemus lysähti ja tämä kääntyi lähtien kävelemään poispäin. Draco puhalsi ilmat keuhkoistaan ja astui liikkeeseen vapisten voimakkaasti. Se siitä hyvästä päivästä; tätä hän oli kaivannut kaikista vähiten. Pieni ääni hänen sisällään kuitenkin kirkui kuin hengenhädässä - se väitti tämän olleen juuri se asia, mitä hän oli kaivannut. Hän yritti vaientaa äänen tietäen samalla, että se oli täysin oikeassa.

Ostettuaan uusia paitoja ja housuja sekä muutamat kengät Draco lähti bussilla takaisin asunnolleen. Aina kun hänellä oli huolia, hän kulki bussilla. Sodan loputtua hänen oli ollut pakko oppia siihen rahojen ollessa vähissä, kunnes Taikaministeriö oli luovuttanut hänelle oikeudet sukunsa omaisuuteen. Bussilla matkustaminen antoi hänelle aikaa ajatella. Useimmiten juuri bussissa istuessaan hän sai vastaukset mieltä painaviin kysymyksiin ja selkeyttä kaihertaviin tilanteisiin. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan saanut mieltään minkäänlaiseen ojennukseen, ja vasta päästyään kotiovelleen hän huomasi silmiä kirveltävät kyyneleet. Draco läimäytti ulko-oven vauhdilla kiinni perässään ja lysähti nojaamaan siihen. Hänen mieleensä muistui taas se ilta, kun hän oli viimeksi lysähtänyt ovea vasten. Saaden vihdoin koottua kaiken tahdonvoimansa hän sai karistettua muistot mielestään. Vietyään ostoksensa makuuhuoneen sängylle hän kiiruhti suihkuun.

Kun hän oli seisonut tovin höyryävän kuuman suihkun alla, hän päätti säästää vettä ja laittoi tulpan kylpyammeeseen. Kaadettuaan sekaan sitruunantuoksuista kylpyvaahtoa - hänen pieni salainen paheensa - hän laskeutui istumaan ammeeseen. Kun vesi oli vihdoin saavuttanut ammeen reunan, hän sulki hanan, nojasi selkänsä ammeen päätyyn ja sulki silmänsä. Hän hieroi ohimoitaan saadakseen päänsärkyä hälvennettyä.

Kun hän oli saanut ostoksensa tehtyä, hän oli unohtanut kaikki aikeensa syömisestä. Hän ei tapojensa vastaisesti ollut nauttinut ostoksien tekemisestä yhtään ja oli lähtenyt heti tehtyään ostoksensa. Vasta kun Dracon vatsa alkoi kurnia hänen vielä loikoillessaan kylvyssä hän muisti unohtaneensa käydä lounaalla. Edellisen illan tunteiden purkaminen oli saanut hänet edellistä epävakaampaan tilaan, eikä Harryyn törmääminen ollut saanut aikaan mitään hyvää. Hän oli vain alkanut kaipaamaan tätä kahta kauheammin, eikä asiaa auttanut se että hänestä tuntui pahemmalta kuin moneen päivään. Hän oli vasta alkanut kasaamaan muuria ympärilleen ja Harry oli saanut sen luhistumaan yhdellä katseella, yhdellä äänettömällä pyynnöllä. Aivan niin kuin aiemminkin. Harry sai hänen mielensä kiehumaan ja polttamaan kuin rikkihöyry jota liemientunneilla oli usein kattiloista noussut. Hän inhosi ja kammosi peloissaan sitä valtaa joka miehellä vielä kahden viikon jälkeen oli häneen. Hän ei ollut koskaan kärsinyt sydänsuruista eikä osannut arvatakaan sitä aikaa, mikä menisi unohtamiseen ja yli pääsemiseen. Ainoa asia minkä hän sillä hetkellä tiesi oli, että hänestä tuntui siltä ettei hän koskaan tulisi pääsemään yli.

Hän ei tiennyt enää mitä ajatteli. Häntä häiritsi Harryn kaksijakoinen käyttäytyminen; ensin mies jätti hänet ja sitten anoo katseellaan palaamaan. Toinen puoli halusi mennä anelemaan Harrya jatkamaan kanssaan ja toinen kirkui vastalauseita haluten unohtaa koko ihmisen. Useimmiten onnistuen hän oli saanut miehen pidettyä päivisin poissa mielestään, mutta aina mennessään nukkumaan hän nieli turhauttavia kyyneliä. Miksi sen piti olla niin vaikeaa ja tuskallista?
_________________
Dragonflyn pyynnöstä: WW -foorumin vuoden 2007 ficcikisan voittaja - allaolevalla ficilläni.

Kaunotar ja Hirviö (H/D)

Nonna-Pauliina · Posted: Fri Apr 27, 2007 6:46 pm Post subject:

Luku 3

Viistokuja
5.00 pm

Harry astui eteiseen. Otettuaan takkinsa, taikasauvansa ja huikattuaan Ronille
menevänsä hän ilmiintyi suoraan Viistokujalle. Kadun tarkentuessa hänen
näköpiiriinsä hän huomasi, ettei liikkeellä ollut väkeä niin runsaasti kuin
normaalisti siihen aikaan. Huokaistuaan hiljaa helpotuksesta hän lähti
kävelemään pitkin Viistokujaa kääntyen sitten eräälle pitkälle poikkikadulle,
jonka varrella Lupin asui.

Hän ei ollut taaskaan saanut nukuttua. Hän oli kierinyt sängyssään miettien
Dracoa, heidän yhteisiä hetkiään ja sitä onnea, mitä oli tuntenut. Hän ei ollut
silloin välittänyt syyllisyydestä, joka oli kirkunut hänen alitajunnassaan kun
huoli Ronista oli pyrkinyt esiin. Hän kirosi raskaasti omalle sokeudelleen.
Turha syyllisyys oli sokaissut hänet, saanut hänet ajattelemaan väistämättä
pahimpia vaihtoehtoja sekä saanut hänet toimimaan ennen kuin hän oli ehtinyt
punnitsemaan vaihtoehtoja kunnolla. Silloin kyllä vaikutti siltä, ettei
vaihtoehtoja ollut nimeksikään... Harry asteli pitkin hiljaista katua
välittämättä muutamista vastaantulijoista.

Silloin hän tunsi kuinka ymmärrys iski hänen tajuntaansa kuin salama
kirkkaalta taivaalta selkeyttäen hänen sekavan mielensä. Hän näki tapahtumat ja
senhetkisen tilanteen kirkkaammin kuin koskaan aiemmin. Miksei hän ollut
yrittänyt? Yrittänyt saada asioita kuntoon, kun oli huomannut Ronin olevan
entisensä ja päässeen yli menneistä? Ron olisi kyllä sopeutunut tilanteeseen
ennemmin tai myöhemmin, mutta hän oli jäänyt riutumaan omaan tuskaansa ja oli
kieriskellyt sokeana itsesäälissä.

Aito Rohkelikon veri kuohahti hänessä saaden hänen ryhtinsä suoristumaan.
Pilvestä pilkistävä aurinko valaisi kadun. Se tuntui Harrysta merkiltä
paremmasta tulevaisuudesta ja lämmin auringonpaiste puhalsi toivon uuteen
liekkiin hänen sisällään - hänen olisi pakko yrittää uudelleen, saada Draco
kuuntelemaan ja ymmärtämään miksi hän oli päättänyt heidän suhteensa. Sen
suhteen, joka oli saanut Harryn elämään, suhteen joka oli liian tärkeä ja
kallisarvoinen menetettäväksi.

Harry potki itseään henkisesti astuessaan Lupinin asuinrakennuksen
rappukäytävään. Hän oli aikonut pitää kaiken sisällään, mutta nähtyään Lupinin
huolestuneet kasvonpiirteet tämän avatessa asuntonsa oven Harry tiesi, että nyt
oli aika vuodattaa se kaikki ulos. Kokonaan, mitään säästelemättä.

"Harry, oletko kunnossa? Näytät aivan myrskynmerkiltä", Lupin kysyi päästettyään
Harryn sisään asuntoonsa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Harry tunsi aidon
hymyn kipuavan kasvoilleen. Lupin katseli Harryn silmissänähtävää muutosta
ihmeissään Harryn ripustaessa takkiaan naulakkoon.

"Itse asiassa, minulla on kerrottavaa. Paljon, joten juodaanko teet samalla
keittiössä?" Harry tunsi itsensä yhtäkkiä suorastaan lennokkaan pirteäksi. Hän
ei uskaltanut toivoa saavansa Dracoa takaisin, mutta toivoi saavansa edes
selvitettyä keskeneräiset asiat heidän välillään. Ehkä se auttaisi siirtymään
eteenpäin, joskus hamassa tulevaisuudessa. Se olisi edes alku, Harry pohti
astellessaan keittiöön ja istuutuessaan alas. Lupin seurasi pöllämystyneen
näköisenä heilauttaen taikasauvaansa hellan suuntaan. Tee alkoi kiehua pannussa
kun Lupin istuutui pöydän ääreen vastapäätä Harrya. Harry pyöritteli mietteitään
ja yritti työntää pois toiveensa hänestä ja Dracosta. Mies tuskin enää haluaisi
jatkaa heidän suhdettaan. Harry hätkähti hereille mietteistään kun Lupin rykäisi
hiljaa.

"Olet siis vihdoin valmis puhumaan?" Lupin kysyi.

"Olen. Siis jos sinulla on aikaa kuunnella", Harry sanoi kasvot kysyvinä. Lupin
nyökkäsi viittoen Harrya jatkamaan. Harry oli hetken hiljaa miettiessään miten
aloittaisi.

"Kolme, neljä kuukautta sitten aloitin suhteen. Salassa Ronilta, koska pelkäsin
ettei hän olisi valmis siihen. Hän olisi ottanut sen loukkauksena ja pitänyt
minua petturina kun olisi kuullut kuka oli suhteen toinen osapuoli. Pelkäsin
että hän romahtaisi taas. Olin niin sokea! Ja tietysti sotkin sen takia
kaiken..." Harry painoi pään käsiinsä. Kertominen tuntui hyvin vaikealta
huomioimatta sitä, että hän tunsi olevansa valmis siihen, haluavansa puhua.
Tuntui kuin näkymätön käsi olisi painautunut hänen kurkkuaan ja suutaan vasten
yrittäen saada sanat tukahtumaan.

"Ja kuka tämä 'toinen osapuoli' sitten oikein on?" Lupin kysyi kohottaen toista
kulmaansa. Harry nielaisi vaivalloisesti; tämä olisi kaikkein vaikein kohta
kertomisessa. Puristava tunne häipyi hiljalleen kun Harry keskitti ajatuksensa
siihen, miksi oli kertomassa kaiken.

"Oli. Minä sotkin kaiken. Hän..." Harry liikahti hermostuneesti. Hänestä tuntui
kuin hän olisi selittämässä Dumbledorelle sekaantuneensa Norriskaan.

"Kerro nyt, en minä sinua syö", Lupin naurahti lempeästi.

"Draco. Draco... Malfoy." Harry jäi jännittyneenä odottamaan Lupinin reaktiota.
Kohdattuaan Lupinin katseen vallitsevassa hiljaisuudessa ja huomattuaan, että
lempeä hymy oli pysynyt tämän kasvoilla, Harry rentoutui viimein.

"Aika järkeenkäypää. Hän taitaa olla ainut, jossa on tarpeeksi ainesta
pärjäämään tulisen luonteesi kanssa. Siinä ei kuitenkaan ollut koko tarina,
eihän? Ainakaan kun puhut hänestä menneessä muodossa. Jatka." Lupin näytti
mietteliäältä.

"Niin. Minä rakastuin häneen. Mutta Ron sai tietää ja..."

"Ja sinä hätiköit, kuten aina?" Lupin nousi kaatamaan heille teetä kuppeihin ja
toi ne pöytään Harryn jatkaessa.

"Niin. Ja tein ohimennen tähänastisen elämäni suurimman virheen. En ole mokannut
näin pahasti koskaan."

"No, Ron sai tietää. Miten hän otti asian?" Lupin kysyi sekoitellen teetä
lusikallaan.

"Äh. En ollut omalta kaksoiselämältäni huomannut, kuinka Ron oli vihdoin saanut
elämän syrjästä kiinni. Sitten, kun hän luki kaapuni taskusta tipahtaneen lapun,
minä... Siinä luki vielä että 'Kaipaan sinua, tulethan tiistaina? Terveisin
Dracosi." Harry tunsi ihmetyksekseen punastuvansa kuin teinipoika. "Se oli aivan
kauheaa. Saatuani Ronin rauhoittumaan keksi hätävalheen yhden yön humalaisesta
sekoilusta. Ja sitten lähdin Dracon luo."

"Pelkäsit siis kaiken työsi valuvan hukkaan. Sinussa on sama vika kuin minussa
aikoinani. Kannat koko maailman taakkaan harteillasi ollen liian epäitsekäs.
Asetat muut liian paljon itsesi edelle. Olet joissakin asioissa liiankin
epäitsekäs. Jatka." Lupin puheli miettiessään kasvojensa ilmeestä päätellen
ankarasti.

"Sitä se kai on. Kuitenkin, minä menin suoraa päätä Dracon luo ja..." Harry
nieleksi katkeria kyyneleitä yrittäen pitää ne poissa kasvoilta. Kertominen ei
ollut läheskään niin helppoa kuin hän oli luullut. Hän ei ollut koskaan tuntenut
voivansa itkeä toisen ihmisen läsnä ollessa, kuin se tekisi hänestä liian heikon
ja haavoittuvan. "...Ja päätin suhteen, joka oli saanut minut tuntemaan
suurempaa onnea kuin koskaan. Tuhosin sen ainoan, kauneimman asian koska olin
niin sokea! En ollut nähnyt Ronin elämäniloista asennetta omilta ongelmiltani...
Hän olisi kestänyt sen, mutta minä ryntäsin Dracon luo tuhoamaan sen kaiken.
Olin niin typerä!" Harry tunsi kuumien kyyneleiden alkavan norua pitkin
kasvojaan. Hän ei kehdannut kohdata Lupinin katsetta, vaan otti teekupin
pöydältä lämmittäen yhtäkkiä viilenneitä sormiaan sen kyljissä. Hän hörppäsi
kuumaa juomaa mietiskeleväisen hiljaisuuden vallitessa ja pyyhkäisi kyyneleet
pois raivoisalla eleellä. Lupin katsoi hienotunteisesti poispäin kun Harry
kuivasi silmiään.

"Tämän takia siis olet näyttänyt kuolleelta ja käyttäytynyt kuin kuollut
viimeajat", Lupin sanoi lempeän mietiskeleväinen ilme kasvoillaan. Harry tunsi
itsensä paljon eheämmäksi kuin pitkiin aikoihin Lupinin tuen ansiosta. Tämä ei
ollut tuominnut häntä ja hänen tekojaan, ei sättinyt eikä näyttänyt pettyneeltä
häneen. Harry tunsi suurta kiitollisuutta vanhaa opettajaansa kohtaan.

"Niin. Minä... aion selvittää välini Dracon kanssa. Hän ei antanut minun edes
yrittää selittää kun ilmoitin että haluan päättää kaiken. Hän ei edes tiennyt
Ronista, heitti minut ulos ennen kuin sain selitettyä. Hänestä täytyi tuntua
kauhealta. Olen varma, että hän pitää minua ihmishirviönä." Lupin ei
keskeyttänyt Harrya, joka tuntui olevan toisessa paikassa tuijottaessaan
teekuppiaan.

"Hänestä kouluaikoina huokunut kylmyys on poissa, hän kertoi minulle asioita
menneisyydestään joita ei ollut jakanut kenenkään muun kanssa... Kaikki se vanha
ylimielisyys on rapistunut pois, tilalla on vain pirteää energiaa ja vallaton
huumorintaju..." Harry puhui hiljaa ja Lupinista tuntui kuin tämä yrittäisi
selittää hänelle, miksi oli rakastunut nuoruusvuosiensa vihamieheen. Kuin Harry
olisi puolustellut suhdettaan nuoreen Malfoyhyn, vaikkei siihen ollut tarvetta.

"Ei sinun tarvitse minulle selittää, miksi rakastat häntä. Ja sitä paitsi,
kertomasi perusteella minusta tuntuu, että nautit vastarakkautta. Mikä taas voi
tarkoittaa sitä, että joko peli on menetetty kokonaan, tai sinulla voi olla
suuret mahdollisuudet vielä käsissäsi. Sinulla on paljon tekemistä, jos aiot
saada Dracon kuuntelemaan mitä sinulla on sanottavana, ja vielä uskomaankin
kaiken mitä sanot." Lupin naurahti.

"Niin minäkin luulen. Olen saanut aikaan niin suuren sotkun, etten tiedä saanko
sitä koskaan selvitettyä... En uskalla edes toivoa että saisin häntä koskaan
takaisin, mutta toivon että saan edes kerrottua, miksi tein kuten tein. Olen
idiootti!" Harry vaikersi. Lupin näytti miettivän jotakin ankarasti.

"Oletko puhunut Ronille? Ja lakkaa jo haukkumasta itseäsi. Olet vain ihminen,
niin kuin me muutkin."

"En vielä, mutta pitäisi kai puhua. Hän on yrittänyt piristää minua ja saada
minut hymyilemään. Hän tuntuu hirveän huolestuneelta, mutta oma vikanihan se on.
Minun olisi pitänyt mennä Dracon luokse heti, kun huomasin Ronin päässeen yli
menneistä, mutta sen sijaan jäin rypemään omaan tuskaani. Millainen typerys minä
oikein olen?" Harry puuskahti. Hän hakkasi itseään henkisesti.

"Rakastunut typerys", Lupin naurahti. Heidän siirtyessään parvekkeelle
auringonpaisteeseen Lupin katsahti Harryyn tietäväisen oloisesti.

"Siitä suurimmasta virheestä vielä, minkä olet tehnyt. Teet paljon suuremman
virheen, jos et edes yritä saada häntä takaisin." Harryn jäädessä katsomaan
hymyilevää Lupinia silmät suurena, Lupin kääntyi Harryyn päin nauraen.

"Ja muuten, näytät aivan hirveältä. Sinun pitäisi tehdä itsellesi jotain, ennen
kuin menet Dracon luokse."

* * *

Harry asteli väsynein askelin Lupinin luota kohti Viistokujaa. Puolessa välissä
kohti Vuotavaa noidankattilaa hän astahti pois kadulta seinänvierustalle ja
ilmiintyi omaan eteiseensä.

"Ron! Tulin jo!" Harry tunsi olonsa hyvin väsyneeksi. He olivat Lupinin kanssa
puhuneet pitkään ja Harry tunsi olonsa selkeäksi, lähes seesteiseksi. Hän oli
vuodattanut kaiken sisälleen patoamansa Lupinille, joka oli kuunnellut
kärsivällisenä Harryn itsesyytöksiä ja tuskailua. Harryn onneksi Lupin oli
ottanut hänen kertomansa huomattavasti paremmin kuin mitä hän oli odottanut.
Suurin osa velhoväestöstä vierasti edelleen Malfoyn nimeä liittäen sen
automaattisesti Pimeyden Lordiin ja kuolonsyöjiin.

Harry ripusti takkinsa naulakkoon ja meni keittiöön. Pöydän ääressä istuva
Ron nosti katseensa eilisen Päivän profeetasta Harryn astellessa astiakaapille
ja kurkottaessa sieltä lasin.

"Mitenkäs Lupinin luona meni?" Ron kysyi. Harry avasi hanan jääden odottamaan
virtaavan veden muuttumista jääkylmäksi.

"Hyvin. Joimme teetä ja juttelimme niitä ja näitä. Mitä sinä olet puuhaillut?"
Harry laski lasin täyteen kylmää ja raikasta vettä kulauttaen sen kerralla
puolityhjäksi.

"En kummempia. Loikoilin takapihalla, kirjoitin äidille vastauksen. Ai niin, hän
kysyi haluaisitko sinäkin tulla päivälliselle Kotikoloon sunnuntaina. Hän
odottaa sinua sinne kovasti, kun sinua 'ei ole näkynyt aikoihin'", Ron naurahti.
"Äidille kaksi viikkoa on ikuisuus."

"Kyllä se minulle käy. Kai hän tekee myös pekaanipiirasta?" Harry kysyi
toiveikkaana. Väsymys kirveli jo hänen silmiään.

"Luulisin, kunhan saa tietää sinun olevan tulossa", Ron vastasi hymyillen. Harry
haukotteli makeasti, toivotti Ronille hyvää yötä ja raahusti yläkertaan.
Riisuttuaan vaatteensa ja heitettyään ne makuuhuoneensa nurkkaan hän kietaisi
keltaisen pyyhkeen lanteillee