Weasleyn Welhowitsit

Dragonfly · Posted: Thu Apr 19, 2007 4:30 pm Post subject: ~ Ovi menneisyyteen || Tom/Herm ~

DRAGONFLY PRODUCTIONS YLPEÄNÄ ESITTÄÄ: OVI MENNEISYYTEEN!

Title: Ovi menneisyyteen
Author: Dragonfly
Rating: R/NC-17 (ainakin loppua kohden mentäessä)
Pairing: Tom Valedro/Hermione Granger
Genre: Romance, fanon, het ja action/adventure
Warnings: Tulee sisältämään seksuaalisia kuvauksia (ehkä?), sekä väkivaltaa.
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa hahmot, sekä tapahtumamiljöön (paria poikkeusta lukuunottamatta).
Summary: Kauhistuttavien painajaisten riivaama Hermione Granger kohtaa todellisen, ilmielävän painajaisen, kun hän, Ginny ja Luna joutuvat menneisyyteen viidenkymmenen vuoden taakse...
A/N: Alku saattaa tuntua puuduttavalta ja tylsältäkin (kenties), mutta sinnitelkääpä kunnialla loppuun asti ja haukkukaa vasta sitten kun olette lukeneet koko tarinan huolella läpi. Palaute olisi kovin tervetullutta! Smile

~~~---~~~

OSA 1: MUSTIA VARJOJA

Kelmeät, mustat varjot tanssivat pimeydessä kuin hallavat kukkaset tuulisena päivänä niityllä. Ne lähestyivät saalistaan kaikki yhtä aikaa, salakavalasti eri puolilta. Ruskeatukkainen tyttö kiljaisi kauhuissaan, kun yksi tuhkanharmaa ja harsomainen käsi kosketti hänen paljasta, kalpeaa kaulaansa. Tyttö perääntyi järkyttyneenä ja piti varman sauvakätensä koko ajan koholla, valmiina iskemään. Yhtäkkiä kuului satakunta korviavihlovaa rääkäisyä, ja mustanpuhuvat varjot vetääntyivät yhdeksi muodottomaksi möykyksi ja muodostivat synkän varjokujan kulkemaan keskelleen. Tyttö katsahti aivan kujan päähän ja näki parin verenpunaisia silmiä lähestyvän itseään. Hän hätääntyi täysin, osoitti kummajaista taikasauvallaan ja lausui nopeasti, mutta selkeästi:

“Estous!”

Pieni ja valkea valosuihku purkautui tytön sauvankärjestä, mutta siinä kohtaa, missä sen olisi kuulunut osua kohteeseensa, eli lähestyvään varjoon, se jatkoikin kulkuaan kauemmas pimeyteen. Punaiset silmät välkähtivät ja vertahyytävä, kimakka nauru tunkeutui pahaa aavistamattoman ruskeaverikön korviin. Tyttö katseli kauhuissaan, miten hahmo pian astui aivan hänen eteensä ja kohotti toisen kätensä tätä kohti. Tyttö ehti nähdä punaisen leimahduksen ennen kuin lennähti päistikkaa taaksepäin kosteaan maahan ja menetti hetkeä myöhemmin tajuntansa.

Hermione Granger heräsi hengästyneenä ja huonovointisena painajaisestaan. Kylmä hiki oli kihonnut tytön otsalle ja helmeilevät kyyneleet noruivat pitkin hänen poskiaan aina kuiville huulille asti, joiden pienestä raosta paistoivat valkoiset, kookkaat etuhampaat. Hermione ravisti kirjaimellisesti sekaista hiuspehkoaan. Viileä tuulahdus kävi hentona tytön lävitse ja tämä kietoi käsivartensa tiukasti ympärilleen hytisten samalla hitusen. Ikkunasta tulvi sisään kuun kirkasta, taianomaista valoa.
“Se oli vain unta... vaikkakin todella todentuntuista sellaista”, Hermione ajatteli puoliääneen pyyhkien kämmenselällään hien ja kyynelten tahraamia, nihkeitä kasvojaan.

Hän heitti peiton päältään tietäen, että olisi täysin turhaa enää uneksia nukahtamisesta. Hermione vilkaisi onnellisesti tuhisevaa Parvati Patilia ja tunsi kateuden pistoksen syvällä sydämessään. Olihan epäreilua, että juuri hänen piti taas herätä keskellä yötä mokomaan painajaiseen, kun oli vielä koeviikkokin ja hän tarvitsi kipeästi unta kaiken sen pänttäämisensä jälkeen. Hermione kuuli jo mielessään Ronin ivalliset sanat ja vahingoniloisen naurun, jotka hän ilman muuta tulisi heti aamiaisella kuulemaan, kun tyttö ilmestyisi kuoleman väsyneenä ja hiukset pystyssä syömään. Ei, Ronin tulisi olla varuillaan. Raskas kokeisiin lukeminen ja todella vähäiset yöunet saisivat Hermionen hetkessä hiiltymään, eikä hän halunnut loukata ystäviään – ei kun heillä oli muitakin murheita... Harry mietti alituiseen Voldemortia ja Tylypahkasta lähtöään, ja Ron nyt murehti ja valitti kaikesta vähänkin inhottavasta, kuten tavallisestikin. McGarmiwan pistokokeet olivat kai pikkuhiljaa ajamassa häntä hulluuden partaalle.

Hermione käveli nukkuvan makuusalin poikki kauniin vanhoillistyylisesti kuvioidulle ikkunalle. Syksyinen maisema sen takana näytti hiljaiselta ja elottomalta. Ainoastaan sisäpihan korkea suihkulähde näytti elävän, kun sen kirkas, puhdas vesi pulppusi rauhallisesti suuressa, kivisessä vesialtaassaan. Kukoistava yö näytti kerrassaan kauniilta ja lumoavalta.

Yhtäkkiä Hermione värähti. Hänen selkäänsä pitkin oli juuri kulkenut jäätävä kylmänväre, joka oli saanut tytön herkän vartalon oitis valppaaksi ja aistit virittyneiksi. Hermione käännähti ympäri ikkunan edessä ja tarkkaili pimeää huonetta sydän pamppaillen. Tyttö pani merkille, että salissa oli paljon kylmempää kuin hetki sitten. Jostain kuului vaimea kolahdus, ja Hermione siirsi katseensa salamannopeasti äänen suuntaan. Tyttö näki kirkkaan, hopeaisen välkähdyksen suoraan edessäpäin ja hypähti säikähtäneenä loitommas ennen kuin täysin ymmärsi, mikä sen kaiken oli aiheuttanut. Yksi makuusalin ikkunoista lepatti avonaisena ja kolisi vasten huoneen kiviseinää. Hermione naurahti helpottuneena, käveli ikkunan luo ja painoi sen hitaasti kiinni. Ennen kuin tyttö sai sen kokonaan suljettua, hän oli näkevinään tummanpuhuvan hahmon alhaalla synkän suihkulähteen luona ja henkäisi kauhusta. Silmänräpäyksessä tuo varjo, jos sitä edes oli ollut, oli poissa. Jälkeensä tuo jätti kuitenkin säikähtäneen hiljaisuuden ja jälleen uuden, levottoman yön tytölle, joka kömpi hetken kuluttua takaisin sänkyynsä ja yritti saada epätoivoisesti unen päästä kiinni.

Aurinkoisen ja kirjaimellisesti vapauttavan aamun koittaessa, Hermione oli kirkkaasti ensimmäinen makuusalin tytöistä, joka kiiruhti Suureen Saliin aamiaiselle. Suurin osa tytöistä, Ginny Weasley mukaan lukien, olivat vasta heränneet ihmettelemään Hermionen omituista kiirettä.
"Äitini ja isäni olisivat varmastikin kuin luudalla päähän lyötyjä, jos itse joskus heräisin noin aikaisin", yksi ensiluokkalainen tyttö totesi, kun näki Hermionen katoavan alas oleskeluhuoneeseen vieviin portaisiin.
"Sama täällä, Marquerite", Ginny sanoi tietäväinen palo pähkinänruskeissa silmissään.

Suuressa Salissa oli vielä hiljaista Hermionen saavuttua sinne. Valkoiset kynttilät paloivat hiljalleen ruokasalin taivaaksi lumotussa katonrajassa. Hermione käveli Rohkelikkojen pöydän luo ja etsi turhaan Harrya ja Ronia katseellaan. Hän istuutui levottomana aloilleen, kurkotti ottamaan pari leivänpalaa ja voiteli ne sitten pitkin, tottunein vedoin. Kaksi toisluokkalaista rohkelikkopoikaa tuijottivat tyttöä herkeämättä kauempaa, ja juuri kun Hermione oli tarpeeksi närkästynyt huomauttaakseen siitä heille, Harry ja Ron saapuivat uneliaina hänen luokseen.

"Huomenta, Hermione", Ron sanoi haukotellen ja istahti tytön oikealle puolelle.
"Huomenta!" Hermione sanoi vähän liian ylipirteästi ja sai osakseen kaksi oudoksuvaa katsetta molemmilta ystäviltään.
"Oletko ihan kunnossa, Hermione?" Ron kysyi kohottaen kulmiaan ja vilkaisi nopeasti Harryyn, jonka hämmästynyt katse oli myöskin liimautunut tyttöön.
"Miten niin?" Hermione kysyi nopeasti, kuin ei olisi havainnut tilanteessa mitään outoa.
"Sitä vain, että et ole koskaan ollut aamiaisella ennen meitä", Harry pisti väliin naurahtaen ja loi Roniin varoittavan katseen.
Hermione tuijotti lautastaan, jolla lepäsi puoliksi syöty kurkkuvoileipä. Hän näytti äkisti kalvenneen.
"En tiennyt meillä olevan minkäänlaista sääntöä siitä, mihin aikaan saan ja en saa tulla syömään", tyttö sanoi sitten tylysti ja tyhjensi kurpitsamehua sisältävän pikarinsa yhdellä kulauksella.
Harry ja Ron katsahtivat enemmän ja vähemmän kummissaan toisiinsa. Hermione ei ollut oma itsensä, ja sen näki tottavie kaukaa.

"Kuule, Hermione... Onko jokin vialla? Tarkoitan vaan, että voit kyllä vapaasti kertoa meille, jos jokin asia vaivaa sinua", Harry aloitti hetken kuluttua varovaisesti.
Hermionen ahdistunut katse siirtyi leipälautasesta Harryn tarkkaavaisiin kasvoihin.
"K-kaikki on hyvin", tyttö sanoi epävarmasti ja hivenen takellellen. Herätessään Hermione oli ollut varma siitä, että kertoisi oudoista painajaisistaan ystävilleen, mutta nyt tyttö suorastaan pelkäsi sen kertomista – aivan kuin joku olisi voinut hyökätä hänen kimppuunsa, jos hän virkkoisi sanasenkin unista.

"Ihan totta, Hermione! Tunnemme sinut liian hyvin – jonkin on pakko vaivata sinua, et muuten käyttäytyisi noin... noin omituisesti", Ron huudahti jo hieman närkästyneesti. Harry näki hänen eleistään ja ilmeistään, ettei kiukunpuuska alá Weasley ollut enää kaukana.
Hermione nousi äkisti ylös paikaltaan ja katsahti Roniin omituinen, ikään kuin vihasta vääristynyt ilme kasvoillaan. Hänen tavallisesti niin viisaat ja tuikkivat silmänsä leimusivat vaarallisesti ja kädet olivat puristuneet nyrkkiin. Harry ja Ron tuijottivat ystäväänsä varuillaan, valmistautuen kiukkuiseen sanatulvaan. He tiesivät tytön räjähtävän minä hetkenä hyvänsä.

Mutta mitään ei tapahtunut. Hermione pysyi vaiti – eikä liikahtanutkaan. Outo hiljaisuus lankesi koko saliin, kun muutkin aamuvirkut oppilaat olivat havainneet Hermionen nousseen ylös ja sitten jähmettyneen kuin kangistettu ikään.

"Hermione? Hermione!" Harry huudahti toivuttuaan ensijärkytyksestä. "Hermione, sano jotain! Oletko kunnossa?"
Poika heilahti vasten ystäväänsä ja alkoi ravistella tätä olkapäistä. Tytön iho oli kuin kohmeessa ja hiukset huurtuneet valkoisiksi. Ronia puistatti, kun hän tarttui Hermionen hyhmäiseen käteen. Kaikki Suuressa Salissa olivat jääneet tuijottamaan sitä kammottavaa, omituista näkyä, kun Hermionen vartalo hervahti yhtäkkiä, täysin odottamatta, veltoksi ja hän kaatui tajuttomana Harry Potterin käsivarsille.

Auringon hellät ensisäteet pyyhkivät nukkuvan noitatytön rauhallisia kasvoja, kun hän tuhisi hiljaa pehmeässä sairaalavuoteessansa. Kahden pojan hahmot näkyivät tummina siluetteina kirkasta aamuaurinkoa vasten, kun tytön silmät rävähtivät auki – viimeinkin!

"Hermione!" Harry Potter ja Ron Weasley huusivat yhtä aikaa havaittuaan Hermionen virkoavan sitkeästä tajuttomuudestaan.
"Ron? Harry?" Hermione kähähti ja nosti toisen kätensä kivistävälle ohimolleen. "Öh... Missä olemme?"
Pojat katsahtivat helpottuneina ja aavistuksen hymyillen toisiinsa. Tytön puhetyyli kertoi tämän palanneen täysin omaksi itsekseen.
"Tämä on sairaalasiipi, Hermione. Toimme sinut tänne, kun... kun sait aamiaisella jonkinlaisen – tuota - kohtauksen. Onneksi matami Pomfreyn virvoitusrohto tenhosi sinuun hetkessä, näemmä. Hän totesi sinun olevan jalkeilla jo heti ylihuomenna!" Ron selitti innoissaan ja sai vastalahjaksi Hermionelta hurmaavan hymyn.

"Entä... tietääkö kumpikaan teistä, miksi menin pyörtymään sillä tavoin?" Hermione kysyi hetken kuluttua silmänsä melkein puoliummessa.
"Emme, mutta Pomfrey arveli sitä ajatusten-rikkoja -illuusioksi, tai joksikin sellaiseksi... Sen kaltaisia kohtauksia tapahtuu hänen mukaansa vain todella harvoin, mutta ne ovat sitäkin merkityksellisempiä, sillä sellaisen voi saada kuulemma vain kun joku, tai jokin, tunkeutuu tiukasti ajatuksiimme - tiedäthän? Se kohtauksesi oli kuin onnistuneen okklumeus-hyökkäyksen uhrin aivojen syvä kooma -tila", Harry kertoi jännittyneenä ja Hermione huomasi hänen äänensä tärisevän hiukan.
Ron tuijotti tyttöä kiinteästi, tutkivainen katse ruskeissa silmissään, ja Hermione tiesi että he kaikki kolme ajattelivat samaa... Kuka oli halajanut päästä käsiksi Hermionen ajatuksiin?

Seuraavan yön Hermione Granger vietti Tylypahkan kotoisan rauhallisessa sairaalasiivessä matami Pomfreyn tarkan silmän ja tiukan valvonnan alla, eikä tytön tavanomaiset painajaisunet tummista varjoista piinanneet häntä laisinkaan. Ensimmäistä kertaa vähään aikaan Hermione nukkui yönsä ilman häiriöitä aina varhaiseen ja usvaiseen aamuun saakka, joka ajoi hänet oitis herättyään pukeutumaan ja kiiruhtamaan Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen hakemaan koulukirjojaan puolen tunnin päästä alkavaa liemituntiaan varten. Onneksi matami Pomfrey oli suostunut päästämään hänet pois sairaalasiivestä jo sinä aamuna.

"Surusanoma!" Hermione sanoi Lihavalle Leidille mahdollisimman kuuluvalla äänellä, sillä taulun vanhahko naisihminen liikkui pitkin taulun tummaa safari-maisemaa omiin ajatuksiinsa syventyneenä.
"Ai anteeksi, neiti Granger! En kuullut teidän tuloanne heti", Lihava Leidi vastasi hetken kuluttua hiljaisella äänellä ja heilahti sivuun seinässä olevan aukon tieltä, josta Hermione kapusi Rohkelikkojen täysnäiseen oleskeluhuoneeseen. Monet rohkelikot aloittivat lakkaamattoman supinan heti tytön tultua näkyviin, ja se jos mikä sai hänen olonsa tuntumaan entistäkin epämukavammalta ja ahdistetummalta. Hermione näki Harryn, Ronin ja Ginnyn juttelevan tyhjän takka-arinan ääressä kuluneissa nojatuoleissa istuksien ja riensi oitis heidän luokseen. Ginny Weasleyn punaiset huulet kaartuivat iloiseen virneeseen, kun hän näki Hermionen tulevan heitä kohti.

"Moikka, Hermione!" Ginny tervehti lämpimästi hymyillen ja viittoi Hermionen istahtamaan viereiseensä, punaiseen nojatuoliin. "Sinä pääsit sitten sairaalasiivestä odotettua aikaisemmin – sehän on hienoa."
"Moi, Ginny", Hermione sanoi kohteliaasti hymyillen hänkin ja nyökkäsi sitten heti perään Harrylle ja Ronille. "Matami Pomfrey oli onnekseni hyvällä tuulella, kun pyysin häneltä lupaa päästä jo osallistumaan tunneille, etten jäisi jälkeen tehtävissä. Miten muuten on, pojat? Oletteko saaneet siitä selville mitään?"
Harry ja Ron katsahtivat molemmat yhtaikaa hyväntuuliseen Ginnyyn, jonka hymy näytti hyytyvän huulille, kun pojat tavoittivat tytön katseen.
"Hyvä on, hyvä on! Minä lähden nyt niin saatte puhua asioistanne kaikessa rauhassa", Ginny sanoi ja kuulosti hivenen närkästyneeltä.
Ennen kuin tyttö nousi ylös lähteäkseen, Hermione pani merkille, että hän viivytti katsettaan mahdollisimman pitkään Harryssa, joka yritti väkisin tuijottaa täysin päinvastaiseen suuntaan.

Ginnyn kadottua ihmisvilinään kolmikko veti tuolinsa lähemmäs toisiaan ja odotti sitten huoneen, jo entuudestaan korkean, melutason kohoamista ennen kuin he alkoivat puhua toisilleen vilkkaasti.
"Minä... en ole tainnut olla teille aivan rehellinen viime aikoina", Hermione aloitti puhuen varovaisella ja hiljaisella äänensävyllä. "Teidän kun tulisi tietää - öh – yksi asia..."
Harry liikahti levottomasti Ronin suuntaan, kun tyttö alkoi pitkän kertomuksensa karmivista varjoista ja huppupäisestä hahmosta, jolla oli punaiset, kiiluvat silmät.

"Ja sinä siis todellakin uskot, että se punasilmäinen hahmo – jonka kasvoja et nähnyt kunnolla – oli Tiedät-kai-kuka?" Ron kysyi heti, kun Hermione ehti päättää viimeisen lauseen kertomuksestaan.
"Oletettavastikin - kyllä", Hermione vastasi tuttu näsäviisaus äänestään erottuen, ja Ron pudisti epäuskoisena punaista hiuspehkoaan.

Harry oli vaiti. Hän ei ilmeisestikään kyennyt kuin tuijottamaan nokista tulisijaa lasittuinein silmin ja rummuttamaan sormillaan heidän kolmen välissä olevaa matalaa puupöytää. Hermionen toinen käsivarsi liikahti lähemmäs Harryn vapaata, polvella lepäävää kättä. Rohkelikkojen oleskeluhuone oli äkisti tyhjentynyt, sekä hiljentynyt, ja Hermione tajusi että he olivat jääneet kolmisin. Kello näytti neljää minuuttia vaille kahtatoista. He myöhästyisivät liemitunniltaan pian!

"Harry! Ron! Kuhnusarvion liemitunti alkaa aivan näillä minuuteilla!" Hermione kirkaisi hädissään ja osoitti kelloa käsi täristen. Pojat hätkähtivät mietteistään. He seurasivat hätääntyneen ystävänsä esimerkkiä ja sieppasivat koululaukkunsa ja katosivat sitten hänen vanavedessään muotokuva-aukosta autiolle käytävälle. Kun he lähtivät juoksemaan kohti tyrmiin vievää, jyrkkää portaikkoa, alkoi heidän takaansa kuulua Lihavan Leidin murheellista laulua:

"Eipä kuulu myöhästelijä-lierot Rohkelikko -tupaan,
en minä, eikä opettajanne, tule teille siinä armoa suomaan.
Jos tahdotte vainen päästä pahaisesta tavasta, pälkähästä,
niin ottakaapa sanat nämä huomioon nyt taulusta tästä.
Seuraavalla kerralla muistakaa tarkistaa se kello,
loihtikaa soimaan vaikkapa yhteinen, sorea sello..."

~~~---~~~

A/N2: Ja tähän siis päättyy ensimmäinen luku. Smile

Palautetta?

(Pssst! Toisen luvun julkaisen maanantaina 23. huhtikuuta 2007!)

P.S. Älkää välittäkö, jos löydätte finistä samanlaisen ficin eri nickillä - se on silti minen kirjoittama ficci... Nimimerkkini finissä on meinaan Höösä! Very Happy

_________________

R.I.P. 28.4.2007 ~ Pulmu

Jäähyvästit, pikkuinen!

Colin Firth<3 Razz

Enkeliprinsessa · Jästi Joined: 23 Mar 2007 Posts: 28 Location: Kerava

Vihdoinkin sain luettua tämän ensimmäisen luvun, ja kerkesin vielä ennen toisen luvun julkaisemista Very Happy

Vaikuttaa todella mahtavalta, osaat kirjoittaa hyvin eläväisesti.
Tekstisi tempaisee mukaansa!
Virheitä ei löytynyt.
Ehdottomasti toivon jatkoa, ja todellakin luen kun sitä tulee.
(olikohan tässä jotain rakentavaa palautetta Very Happy

)

Dragonfly · Posted: Mon Apr 23, 2007 12:43 pm Post subject:

A/N: Tässä jatkoa! Ja tulee ihan ajallaan vieläpä ---> Hurraa -huutoja minelle! Laughing

Enkeliprinsessa: Oi kiitos rakentavasta palautteestasi! Smile

Ei, tuo ei ollut pilaa, ja minelle tuli ihan oikeasti hyvä mieli kommentistasi. Kiitos kiitos!

~~~---~~~

OSA 2: "OLENKO NIIN KUIN HÄN?"

Kaikki muut oppilaat istuivat jo paikoillaan pimeässä luokkahuoneessa, kun Harry, Ron ja Hermione saapuivat paikalle hengästyneinä ja ihmeissään, kun professori Kuhnusarvio ei ollutkaan luokan etuosassa valmiina moittimaan myöhästynyttä kolmikkoa. Kun he kävelivät nopeasti ja turhia miettimättä paikoilleen, Hermione näki Harryn katseen harhailevan tyhjällä istumapaikalla, joka oli ennen kuulunut Draco Malfoylle, omahyväiselle luihuispojalle, jota Harry, Ron ja Hermione niin inhosivat. Draco oli paennut edellisenä vuonna Tylypahkaan hyökänneiden kuolonsyöjien muassa sinä synkkänä iltana, kun Dumbledore oli kuollut Severus Kalkaroksen, Tylypahkan entisen liemimestarin, kädestä. Hermione tiesi, että Harry oli Malfoylle katkera ja vihasi tätä siinä, missä hänkin, mutta yhdessä vaiheessa Harry oli, hänen ja Ronin täydelliseksi yllätykseksi, myöntänyt tuntevansa myötätuntoa Dracoa kohtaan. Ja juuri sillä hetkellä Hermione ymmärsi, että Harry oli jalompi kuin kukaan muu hänen tuntemansa ihminen...

Harryn, Ronin ja Hermionen päästyä turvallisesti omille paikoilleen, professori Kuhnusarvio pelmahti luokkaan kirjahyllyn vieressä olevasta salaovesta, joka sijaitsi aivan luokan etuosassa, kuten kaikki muukin oleellinen. Koeputkisarjat, liemipullot ja -kattilat oli sijoitettu sinne riveittäin. Täysin turha, yksittäinen tieto, jonka Harry huomasi vasta silloin. Outoa, miten asiat joskus menevätkin niin – pieniä asioita ei huomaa, sillä ne ovat kaikki isojen asioiden varjossa.

"Aamupäiviä, hyvät oppilaat!" professori Kuhnusarvio toivotti tekopirteästi heti lyllerrettyään esiin kirjahyllyn takaa. Harry huomasi hänen pienen, pyöreän päänsä olevan entistäkin kaljumpi ja hänen olemuksensa olevan huomattavasti pienempi ja olemattomampi kuin ennen. Harry mietti, mahtoiko se johtua Dumbledoren kuolemasta.

"Tänään käsittelemme Turcoli -nimistä lientä ja perehdymme erityisesti sen ainutlaatuisiin ominaisuuksiin, sekä tietenkin kyseisen aineen valmistukseen. Onko jokaisella oma patansa jo tulella?" liemimestari kysyi kyllästyneesti ja katsahti oitis Nevilleen, jonka pata kohosi kylmänä ja kuumentamattomana lattiasta.
"O-olen pahoillani, professori K-kuhnusarvio, mutta mutta..." Neville änkytti hädissään ja punastui sitten korvannipukoitaan myöten, kun näki kahden luihuispojan irvistävän hänelle rumasti.
"Ei se mitään, Neville – poikaseni. Pyydähän Weasleyta auttamaan sen padan kanssa..." Horatius Kuhnusarvio rykäisi oikein kuuluvasti, ja Ron tajusi rientää Nevillen luo sytyttämään pataa. Harry ja Hermione olivat tässä vaiheessa täydessä työn touhussa kumpainenkin, ja heidän kattiloihinsa lisäämänsä ainesosat porisivat jo lupaavasti tulella. Hermione oli salaa mielessään tyytyväinen siitä, ettei Harrylla ollut enää Puoliverisen Prinssin parantelemaa liemikirjaa mukanansa tunneilla. Hermione alkoi penkoa laukkuaan omaa liemikirjaansa etsien – turhaan. Tyttö muisti oitis, että oli unohtanut noutaa sen makuusalista päästyään pois sairaalasiivestä.. Nolostuneena hän kävi hakemassa Kuhnusarvion pöydältä lainakirjan.

"No niin, ja muistakaas sitten hämmentää niitä liemiänne kunnolla heti toisen vaiheen jälkeen, jotta välttyisimme ylimääräiseltä vahingolta..." professori Kuhnusarvio muistutti salaperäisesti ja jatkoi sitten juuri aloittamansa paksuhkon kirjan lukemista hyvin keskittynyt ilme punakoilla kasvoillaan.

Hermione oli edennyt onnistuneesti jo vaiheeseen kolme. Hänen kattilansa sisälmys oli kauniin mustikansininen. Hermione liikutti oikean käden etusormeaan lainakirjansa Turcoli -lientä käsittelevän kappaleen aineluettelossa. Sormi pysähtyi pitsiperhosten ja väkevien nokkoslehtien kohdalle. Hermione siirtyi etsimään tarvittavia ainesosia sotkuiselta työpöydältään ja löysi kuin löysikin kolme pitsiperhosen raatoa ja kaksi nokkosen lehteä, jotka heitti hyvää vauhtia valmistuvan liemensä sekaan. Keitos alkoi poreilla entistäkin komeammin, ja Hermione joutui perääntymään kattilansa luota, kun sen syvyyksistä alkoi lennellä kultaisia kipinöitä.

Harry kuuli Hermionen kiljahtavan ja käänsi katseensa nopeasti tytön suuntaan. Hän näki Hermionen makaavan selällään lattialla yltä päältä mustikansinisessä liemessään. Professori Kuhnusarvio oli jo paikalla auttamassa järkyttynyttä noitatyttöä, joka nieleksi erittäin vaivalloisesti ja yritti olla väkipakolla katsomatta muihin oppilaisiin.

"Sangen mielenkiintoista..." Kuhnusarvio mumisi mietteliäästi samalla, kun veti vanhan, kyhmyisen taikasauvansa esiin kaavun sivutaskusta. "Katsotaanpa sitten!"
Hermione vilkaisi edessään seisovaa isoa luihuista, joka väläytti tytölle keltaisia hampaitaan suu rumassa virneessä. Hermione painoi katseensa nolostuneena alas.
"Kuur-" professori Kuhnusarvio aloitti taikasauvansa Hermionen sotkeentunutta kaapua osoittaen, mutta itse Hermione keskeytti hänet sanomalla kireällä äänellä:
"Minä osaan kyllä itsekin, kiitos vain. Kuuraannu!"

Hetkessä Hermionen kaapu oli taas entisen värinen, ja professori Kuhnusarvio pudisti nauraen kaljuuntuvaa päätään.
"Olen pahoillani, jos olin liian tungetteleva. Tällä alalla kun ei koskaan voi olla varma siitä, mitä oppilaat osaavat ja eivät osaa tehdä – vaikka olisihan minun pitänyt muistaa, että neiti Granger osaa kaikki opettelemansa loitsut ulkomuistista", hän sanoi anteeksipyytävästi ja hörähti sitten iloiseen röhönauruun. "Kerta kaikkiaan! Tylypahkassa ei ole varmasti koskaan ollut yhtä taitavaa oppilasta kuin sinä, neiti Granger - vaikka kyllä Lily Potter oli aikoinaan todella mahtava ja älykäs noitakokelas - eikä pidä unohtaa sitä Valedron poikaa, sillä hänkin oli sangen terävä päästään!"

Osa luokan oppilaista mykistyivät kuin taikaiskusta. Horatius Kuhnusarvio lakkasi hymyilemästä ja alkoi kiireesti tehdä lähtöä takaisin työpöytänsä luo. Hermione toljotti professoria täysin pöllämystyneenä. Oliko Kuhnusarvio juuri verrannut häntä teini-ikäiseen lordi Voldemortiin?

"Tunti on päättynyt! Pullottakaahan kaikki Turcoli -liemenne! Seuraavalla kerralla jatkamme tästä", professori Kuhnusarvio ilmoitti nopeasti ennen kuin poistui luokkahuoneesta, rivakammin kuin koskaan ennen, ei-enää-niin-salaisen salaoven kautta.
Harry ja Ron pullottivat liemensä yhtä aikaa, kun taas Hermione loihti työpöytänsä siistiksi, sieppasi laukkunsa lattialta ja poistui syntyneessä oppilasvirrassa ulos luokkahuoneesta.

"Luuletko", Ron aloitti, kun hän ja Harry hääräsivät koululaukkujensa kimpussa muiden jo mentyä, "että Hermione kauhistui sitä hänen ja Tom Valedron vertausta?"
Harry nosti laukkunsa olalleen ja katsahti Roniin vakava ilme kasvoillaan.
"Luulen niin. Itse en ainakaan haluaisi kuulla omalta opettajaltani olevani yhtä... yhtä älykäs ja vaarallinen kuin Tom - kuin Voldemort..." hän sanoi voimakastahtoisesti ja lähti Ron kannoillaan kohti luokkahuoneen avonaista ovea, josta Hermione, sekä muut heidän luokkatoverinsa olivat vastikään kulkeneet kohti ylempiä kerroksia.

Hermionea ei näkynyt oleskeluhuoneessa, kun Harry ja Ron saapuivat sinne viedäkseen painavat, kirjoilla vuoratut laukkunsa poikien makuusaliin. Pojat päättivät etsiä tytön käsiinsä myöhemmin, sillä kauden ensimmäiset huispaustreenit käynnistyisivät reilun varttitunnin kuluttua, eikä heillä ollut varaa myöhästyä niistä.
"Hermionella on kaikki varmasti ihan okei, Harry", Ron yritti vakuutella, kun he kipusivat jälleen ulos muotokuva-aukosta ja lähtivät kulkemaan käytävää pitkin koulun tilavaan eteishalliin.
"Totisesti toivon niin..." Harry sanoi hiljaa, kun he kääntyivät ensimmäisen kulmauksen ympäri ja jatkoivat matkaansa leveään marmoriportaikkoon.

Hermione makasi silmät suljettuina sängyllään tyttöjen hiljaisessa makuusalissa. Ketään muita rohkelikkotyttöä ei näkynyt huoneessa, ja Hermione laittoi sen tavanomaista paremman tuurinsa piikkiin. Hän tiesi Harryn ja Ronin olevan huolissaan, muttei jaksanut juuri sillä hetkellä välittää. Voisivathan pojat tarkistaa Kelmien kartasta hänen tarkan sijaintinsa ja – mitä sitten? Olisivatko he tulleet lohduttamaan häntä, koska Kuhnusarvio kehui häntä yhtä teräväpäiseksi kuin Tom Valedro? Hermione ei millään kyennyt ymmärtämään, miksi asia vaivasi häntä niin kovin. Oikeastaan se oli ollut melko imartelevaa, mutta kun otti huomioon että Tom Valedro oli yhtä kuin Pimeyden Lordi, eli Voldemort, niin asia sai uusia, pelottavampia sävyjä. Lisäksi olivat ne painajaiset, jotka Hermione väkisinkin yhdisti Voldemortiin ja kuolonsyöjiin. Mitä hänelle oli oikein tapahtumassa? Vai oliko kaikki vain puhdasta sattumaa? Ehkäpä hänen ylivilkas mielikuvituksensa sai sen kaiken tuntumaan niin tarkoitukselliselta - ehkäpä niin, ehkäpä ei. Mutta sen Hermione tiesi, että jotain uutta, mahdollisesti jännittävää ja pelottavaa, oli tulossa.

Hermione havahtui syvistä mietteistään ja vilkaisi vielä kerran esillä olevan aukeaman kuvaa, omahyväisesti hymyilevästä valvojaoppilaasta, Tom Lomen Valedrosta – pojasta, josta kasvoi iän myötä tunteeton ja kylmä murhaaja, ennen kuin sulki kirjan ja heitti sen syrjään. Hermione vilkaisi makuusalin seinällä tikittävää kelloa ja tajusi luvanneensa Harrylle ja Ronille mennä katsomaan Rohkelikon ensimmäisiä huispausharjoituksia. Hän heitti köykäisen koululaukkunsa kevyesti olalleen ja lähti ruskeat hiuksensa hulmuten kohti alas oleskeluhuoneeseen vievää portaikkoa.

Koulun suuri ja mahtava huispausstadioni aukesi Hermionen edessä, kun hän astui vehreänä kukoistavalle pihamaalle. Korkeat maalisalot kiilsivät puhtaina auringon kirkkaassa valossa ja varusteisiin pukeutuneet rohkelikkopelaajat liisivät niiden ylä- ja alapuolella heitellen kaatoa, lyöden ryhmyjä ja yksinäinen tumma hahmo, Harry, yritti siepata kultaista sieppiä jossain vähän stadionin ulkopuolella. Hermione pyrähti juoksuun nähdessään Ronin kävelevän kohti huispauskenttää vähän etäämmällä hänestä.

"Ron! Odota!" Hermione huusi juostessaan alas viettävää nurmirinnettä ystävänsä luo. Ron Weasley hätkähti ja nosti ihmeissään katseensa ruohosta häntä kohti kirmaavaan Hermioneen.
"Ai moi, Hermione!" Ron sanoi iloisesti yllättyneenä, kun tyttö pysähtyi hengästyneenä pojan eteen. "Olimme aivan varmoja Harryn kanssa, että unohdit."
"No, on kai sinunkin joskus aika myöntää olleesi väärässä", Hermione naurahti ja tuntui tyystin unohtaneen hetki sitten puimansa murheet ja huolet.

Ron ja Hermione nauroivat koko matkan huispausareenalle, ja kun he viimein erkanivat katsomon luona, oli Hermionenkin mieliala äkisti kohentunut. Hän nousi monet puurappuset ylöspäin, kunnes viimein pysähtyi toiseksi ylimmälle istumarivistölle ja jäi istumaan niin että näki kentän kokonaisuudessaan. Ginny heilutti vimmatusti kättään yläilmoissa ja Hermione heilutti hänelle takaisin leveä hymy kasvojaan koristaen. Ehkei päivä menisikään niin mönkään kuin hän oli kuvitellut...

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen huispaustreenit olivat yhä käynnissä, ja koska Hermione ei niin välittänyt koko lajista, hän päätti lähteä hieman vilvoittelemaan jalkojaan järven rannalle. Hermione jätti koululaukkunsa istumapaikalleen ja poistui itse vaivihkaa katsomosta. Hänestä oli parasta, etteivät Harry ja Ron tajuaisi hänen lähteneen kesken kaiken, joten tyttö loihti todella aidonnäköinen vale-Hermionen laukun viereen istumaan. Siitä matami Prillin suosittelemasta loitsukirjasta olikin enemmän hyötyä kuin luulin, Hermione ajatteli iloisesti hiipiessään nurmea pitkin kohti valoisan virran rantaa.

Järvi kimalsi kauniisti, kuten aina aurinkoisina päivinä, ja Hermione huomasi ettei ollut ainoa, joka tarvitsi sillä hetkellä lepuutusta järven veden virkistävässä huomassa. Hän käveli kohtaan, joka oli huomattavan kaukana muista oppilaista, otti kenkänsä ja sukkansa pois jaloistaan ja laski jalkansa viileään veteen. Hermione kohotti ilmeettömät kasvonsa aurinkoista taivasta kohden ja sulki väsyneet silmänsä. Se tuntui taivaalliselta! Hermione tunsi nuokahtavansa. Unimaailman mystiset usvarannat kutsuivat tyttöä, eikä tämä osannut kieltäytyä niiden kutsusta vaan vajosi läpi karkean todellisuuden paikkaan, jota aika ei kahlehtinut, jota jykevä maa ei pitänyt aloillaan – hän matkasi kohti unten ihanaa valtakuntaa...

Mustat varjot häilyivät kaikkialla Hermionen ympärillä. Punaiset silmät välkähtivät paholaismaisesti pimeässä vedessä. Kuului ääni, kuin piiskanisku, eikä Hermione saanut enää yhtäkkiä henkeä. Hän tunsi kylmän, jäätävän veden virtaavan väkisin suuhunsa. Musta vesi täytti hänen keuhkonsa, esti järkevän ajatuksen juoksun ja jäljelle jäi vain paniikinomainen tarve päästä pintaan, pois vedestä. Paholaissilmäinen olento heilahti kohti Hermionea ja sen jääkylmät, luurankomaiset sormet takertuivat tytön kaulan ympäri. Varmaotteisesti hahmo tiukensi otettaan ja painoi Hermionea alemmas veden lakkauttaessa tytön hengityksen kokonaan. Juuri ennen kuin olento päästi tytöstä irti ja antoi tämän vaipua mustan veden syvyyksiin, sen ohuilta, verenpunaisilta huulilta kuului kirskuen sanat:

"Tulet olemaan omani – Hermione!"

Yhtäkkiä tummanpuhuva hahmo punaisine silmineen oli poissa ja sen tilalla väikkyi nuori ja erittäin komea poika, jolla oli tummat, melkein mustat, hiukset ja harmahtavat silmät. Pojan kasvoille nousi tyytyväinen, häijy hymy...

Hermione henkäisi kauhusta ja hänen säikähtäneet silmänsä rävähtivät auki. Sydän ratsasti rinnassa villiä rodeota. Mitä kummaa ne sanat olivat oikein olevinaan? Hermione puisti tokkuraista päätään ja huomasi vasta sitten, että oli ollut vähällä pudota nukkuessaan rantapengermältä veteen. Hänen koulukaapunsa oli litimärkä polviin asti. Hermione nousi vaivalloisesti ylös kosteasta, mutaisesta maasta. Maisema hänen ympärillään pyöri omituisesti.

"Mitä ihmettä minä täällä teen...?" Hermione kysyi heikosti mutisten itseltään, mutta muistikin oitis huispaustreenit, loihditun kaksosensa ja sen, miten hän oli vaipunut tahtomattaan uneen. Mitäköhän kellokin on? Toivottavasti en ehtinyt nukkua kauaa, Hermione ajatteli päänsä yhä sekaisin siitä kaikesta. Hoiperrellen tyttö lähti kulkemaan kohti Tylypahkan linnaa, jonka takaata aurinko yhä paistoi kirkkaasti synkkien pilvien lomasta.

Harry Potter käveli poikien makuusaliin johtavien portaiden ja muotokuva-aukon välistä väylää edestakaisin. Huolenrypyt olivat nousseet hänen otsalleen, samoin kuin pehmeässä nojatuolissa hiljaa istuksivan punakutrisen Roninkin otsalle. Seinässä roikkuvan, tikittävän kapistuksen viisarit lähenivät auttamattomasti kello yhdeksää. Poikien huispausharjoitukset olivat loppuneet jo noin tunti sitten. Ronin vieressä tuolilla lepäsi Hermionen ruskea koululaukku, jonka tyttö oli jättänyt katsomoon lähdettyään kävelylle, josta pojat eivät olleet tietoisia nimeksikään.

"Pitäisiköhän tästä mennä jo kertomaan McGarmiwalle? Hermione saattaa olla oikeasti vaikeuksissa, ja me täällä vaan istumme tyhjänpantteina!" Ron puuskahti viimein ja katsahti Harryyn, jonka edestakaisin kävely oli alkanut käydä jo hänen hermoilleen.
"En usko, että vielä aivan on aihetta", Harry vastasi hiljaa ja jatkoi ravaamistaan. "Hermione tuskin, tarkoituksella ainakaan, etsii hankaluuksia. Hän jätti laukkunsa ja loihti sen hologrammi-kaksosensa siksi, ettemme me huolestuisi – olen varma siitä."

Muotokuva-aukon suunnalta kuului kumea kolahdus, ja kalpea Hermione ryömi oleskeluhuoneen kutsuvaan lämpöön. Molemmat, Harry ja Ron, käänsivät katseensa ryvettyneen näköiseen ystäväänsä, joka näytti aivan professori Lupinilta tämän yöllisten seikkailuitten jälkimainingeissa.

"Hermione!" Lavender Brown huudahti pelästyneenä takan luota ja pomppasi seisomaan nojatuolistaan. Parvati Patil seurasi hänen esimerkkiään.

Harry, Ron, sekä perinjuurin huolestunut Ginny Weasley auttoivat Hermionen istuutumaan alas. Tyttö puisti ensin vimmatusti päätään ja sanoi sitten heiveröisellä äänensävyllä:

"Hän on ollut unissani kaiken aikaa... Hän tunkeutui ajatuksiini... Valedro, Harry..."

Harry teki vaistomaisen kädenliikkeen Hermionen suuntaan, Ron hätkähti rajusti ja Ginny läimäisi käden suulleen. Kaikki kolme näyttivät syvästi epäuskoisilta ja pahoin pelästyneiltä.

"Oletko varma?" Ginny kuiskasi hiljaa, melkein äänettömästi, ja Harry näki, että hän värähti.
"Täysin varma, Ginny. Hän puhui minulle – unessa..." Hermione vastasi väsymyksen alkaessa painaa hänen ruskeita silmiään.

Ikkunoiden suunnalta alkoi kuulua kiivasta ropinaa, joka muuttui vähitellen kumeaksi pauhinaksi. Suuret, tummat sadepisarat piiskasivat oleskeluhuoneen ikkunoita ja kirkas salama näytti välkähtävän jossain kaukana taivaanrannassa.

~~~---~~~

A/N: Tiedän tiedän... Vieläkään ei päästy pääasiaan... Odotellaan vaan - kyllä se sieltä pikkuhiljaa... ;) No ei, tämä on "jo" luku kaksi ja kolmannessa ja neljännessä alkaa tapahtua jännittäviä. Smile

_________________

R.I.P. 28.4.2007 ~ Pulmu

Jäähyvästit, pikkuinen!

Colin Firth<3 Razz

Nonna-Pauliina · Posted: Mon Apr 23, 2007 6:34 pm Post subject:

Ah, ihanaa, ficci jossa ei ala tapahtumaan liian aikaisin. : )

Pidin tästä. En niin paljon kuin voisi olettaa, mutta syyttäkäämme siitä sitä, etten ole tottunut Hermione-parituksiin. Odotan innolla mitä tuleman pitää, anna jo sitä jatkoa! *nyök nyök*
*psst* Ei välitetä siitä että tänne tänään tuli jo päivitys Smile

Aiemminkin aloin lukemaan tätä mutta sitten aika otti ja loppui ja piti jättää kesken :/ Mutta mutta. Rakentavaa ei pahemmin ole, mitä nyt muutama korvaan kirskahtava sanavalinta, eli ei mitään sen kummempaa. Hyvää kieltä tämä kuitenkin on :>
_________________
Dragonflyn pyynnöstä: WW -foorumin vuoden 2007 ficcikisan voittaja - allaolevalla ficilläni.

Kaunotar ja Hirviö (H/D)

Enkeliprinsessa · Jästi Joined: 23 Mar 2007 Posts: 28 Location: Kerava

Vihdoin pääsin lukemaan jatkon!
Ja aivan mahtavan ihana jatko olikin Smile

Virheitä löysin ainakin yhden:

Dragonfly · Posted: Wed Jun 20, 2007 12:47 pm Post subject:

Nonna-Pauliina: Kiitos kiitos. Smile

Ajattelin, että laitan tänne jatkoa pienellä viiveellä... Finistä löydätte kyllä kaikkein uusimmat tämän ficin luvut ynnä muut... Razz

Enkeliprinsessa: Oi kiitoksia palautteesta! Smile

Ja kyllähän tuon "piiskanisku" piti olla. ;) Kiitos ja kumarrus korjauksesta.

-DF-
_________________

R.I.P. 28.4.2007 ~ Pulmu

Jäähyvästit, pikkuinen!

Colin Firth<3 Razz